Ylimaanjuna pysähtyi Evanstoniin eikä päässyt pitemmälle. Edellä oli tapahtunut rautatieonnettomuus. Kuollut kuljettaja oli tuotu sinne, ja hänen ruumiinsa todisti tien vaarallisuutta. Tramppi oli kuollut samalla, mutta hänen ruumistaan ei ollut tuotu nähtäväksi. Minä juttelin pojan kanssa. Hän oli 13-vuotias. Oli karannut kotoaan jostakin Oregonin ääreltä ja pyrki itään isoäitinsä luo. Kertoi todenmukaisesti kovasta kohtelusta kotona. Ja mitäpä hän olisi valehdellut minulle, nimettömälle pummille. Ja tekipä se poika matkaa. Hän ei voinut päästä kyllin nopeasti. Kun ratapäällikkö päätti lähettää junan takaisin Oregon Short Linelle ja siitä takaisin tälle radalle ohi onnettomuuspaikan, nousi poika koneennokalle ja ilmoitti jäävänsä siihen. Tämä oli liikaa ruotsalaiselle ja minulle. Se merkitsi matkalla olemista loputkin siitä kylmästä yöstä 12 mailin takia. Me ilmoitimme odottavamme, kunnes rata oli raivattu selväksi, ja sen ajan päätimme nukkua hyvin.
Mutta eipä ole helpoimpia tehtäviä oudossa kylässä keskiyöllä kylmässä löytää nukkumispaikkaa. Ruotsalainen oli "poikki", ja minulla oli vain kaksi kymmensenttistä ja nikkeli. Joltakin pojalta kuulimme, että olut maksoi nikkelin lasi ja että kapakat olivat koko yön auki. Siinä pelastus. Kaksi lasia olutta, kymmenen senttiä, ja siellä on tietysti kamiina ja tuoleja ja saamme torkkua aamuun. Me lähdimme painaltamaan krouvin valoja kohti rivakasti astuen lumen naristessa jalkaimme alla ja viiltävän tuulen puhaltaessa lävitsemme.
Mutta meille olikin sattunut väärinkäsitys. Olutta sai viidellä sentillä vain yhdessä krouvissa, emmekä me sattuneet siihen. Mutta se mihin satuimme, oli varsin hyvä. Siunattu kamiina hohti valkoisena; oli mukavia koripohjaisia nojatuoleja, mutta baarimies ei ollut hauskan näköinen katsoessaan meihin epäluuloisesti. Eihän nyt voi vaatia, että mies yötä päivää vaatteissaan oltuaan junia muuteltuaan, noessa ja kurassa nukuttuaan vielä olisi asultaan keikari! Meidän "otsikkomme" todistivat ehdottomasti meitä vastaan; mutta mitäpä me siitä. Olihan minulla lunnaat taskussa.
"Kaksi olutta", sanoin vapaasti baarimiehelle, ja hänen täyttäessään laseja nojasimme ruotsalaisen kanssa tarjoilupöytää vasten ja heittelimme syrjäsilmäyksiä nojatuoleihin päin.
Tarjoilija asetti kaksi kuohuvaa lasia eteemme, ja minä löin ylpeänä kymmensenttisen pöytään. Yllätys! Niin pian kuin huomasin erehdykseni, aioin ottaa esille toisen lantin. Mitä siitä, jos jäisikin minulle vain nikkeli (5-senttinen) vieraana vieraassa maassa ollen. Minä halusin maksaa tilaukseni. Mutta tarjoilija ei antanut siihen tilaisuutta. Heti kun hänen silmänsä sattuivat pieneen hopealanttiini, sieppasi hän lasit ja lennätti niiden sisällön altaaseen. Samalla hän ilkeästi meihin katsoen sanoi: "Rupinokat. Senkin rupinokat. Olette aika rupinokkia. Höh!"
En ollut rupinokka eikä ollut ruotsalainenkaan. Nokkamme olivat all right. Miehen sanojen välitön tarkoitus oli meille arvoitus, mutta epäsuoran tarkoituksen me ymmärsimme: hän ei pitänyt naamoistamme, ja olut maksoi epäilemättä 10 senttiä lasi. Minä kaivoin esille toisen kympin ja lausuin huolettomasti: "Luulin viiden sentin paikaksi."
"Rahasi ei kelpaa täällä", vastasi hän työntäen molemmat rahani yli pöydän.
Ikävöivin katsein pistin ne taskuuni ja ikävöivän katseen heitimme niitä siunattuja nojatuoleja ja uunia kohti ja ikävöivin katsein painauduimme ovesta kylmään yöhön. Ja yhä matki baarimies: "Senkin rupinokat."
Sen jälkeen olen nähnyt maailmaa laajalti, matkustanut monissa maissa ja monien kansain keskuudessa, selaillut monia kirjoja, istunut lukuisilla luennoilla, mutta tähän päivään asti, vaikka olen sitä usein miettinyt, en ole saanut järkeeni, mitä sen kapakoitsijan salaperäinen syytös tarkoitti. Sillä meidän nokkamme olivat all right.
Sen yön me nukuimme sähköaseman pannuilla. En muista miten sen paikan löysimme. Kaipa vaisto vei kuin hevosia vedelle tai kirjekyyhkysiä kotiin. Mutta se ei ole hauska yö muistella. Tusina pummeja oli jo ennestään siellä pannuilla, ja liian kuuma oli paikka meille kaikille. Kurjuutemme huipuksi ei koneenkäyttäjä sallinut meidän olla lattialla. Hän käski valitsemaan joko pannut tai ulkoilman.