"Sanoitte tahtovanne nukkua, ja nukkukaa, piru vie", sanoi hän minulle, kun kuumuuden pakosta kiipesin alas.
"Vettä", huohotin pyyhkien hikeä silmistäni, "vettä".
Hän osoitti ovea ja arveli jostakin sieltä ulkoa joen löytyvän. Minä lähdin sitä hakemaan, eksyin pimeässä, putosin pariin kolmeen kuoppaan ja luopuen tuumasta palasin viluissani pannuille. Kun olin päässyt sulaksi, olin janoisempi kuin koskaan. Ympärilläni pummit huokailivat ja haukottelivat, haukkoivat ilmaa ja huohottivat, ärisivät ja örisivät, kiemurtelivat ja kääntelehtivät tuskassaan. Meitä oli monta kadotettua sielua paistumassa helvetin kattilassa, ja koneenkäyttäjä, saatana omassa persoonassaan, antoi meille vaihtoehdon olla siellä tai jäätyä ulkoisessa pimeydessä. Ruotsalainen nousi istualleen ja kirosi hartaasti sitä vaellushalua, joka oli hänet lähettänyt trämppäämään ja näihin kärsimyksiin.
"Kun minä pääsen takaisin Chicagoon", vannoi hän, "niin hankin työtä ja pysyn paikassani, kunnes helvetti jäätyy. Sitten lähden kiertelemään taas."
Ja mikä kohtalon iva! — Seuraavana päivänä, kun junaraunio oli korjattu pois tieltä, se ruotsalainen ja minä lähdimme Evanstonista "appelsiinipikajunan" jäävaunussa, joka oli täynnään aurinkoisen Kalifornian hedelmiä. Tietysti olivat jäälaatikot, joissa matkustimme, kylmän takia tyhjät, mutta meille ne eivät olleet sen lämpimämmät. Me pääsimme niihin vaunujen kattoaukon kautta; ja laatikot olivat galvanoitua peltiä eivätkä hauskat koskettaa pakkasella. Me lojuimme niissä väristen ja hytisten sekä neuvottelimme kalisevin hampain päättäen pysyä niissä, kunnes pääsisimme tämän vieraanvarattoman ylängön yli Mississipin laaksoon.
Mutta täytyihän syödä, ja me päätimme seuraavalla vaihtoasemalla pistäytyä "jalkaa heittämässä" ja sitten rientää takaisin laatikkoihin. Me pääsimme Green Riverin kaupunkiin myöhään iltapäivällä, mutta liian aikaisin illalliseen katsoen. Ennen aterioita on ovien kolkutus kaikkein epäkiitollisinta; mutta me teimme nopean päätöksen, heittäysimme alas vaunun sivuportailta junan saapuessa asemalle ja juoksimme taloja kohti. Jouduimme erillemme, mutta olimme päättäneet tavata jäälaatikossa. Minulla oli ensin huono onni; mutta vihdoin, povessani yhtä ja toista "puraistavaa", juoksin jälleen junaa kohti. Se oli jo menossa ja hyvää vauhtia. Jäähdytysvaunu, jossa piti tavattaman, oli jo mennyt ohi, ja monta vaunua jäljempänä tarrauduin tikkaitten porrasrautoihin, kiipesin nopeasti ylös ja tipautin itseni jäälaatikkoon.
Mutta olipa junamies nähnyt minut kopistaan, ja seuraavalla pysähdyspaikalla, Rock Springsissä, hän pisti päänsä laatikkooni ja sanoi: "Pääsetkö sieltä, sammakonpoika, heti ulos." Tarttui myös kantapäihini ja kiskoi minut ulos. Minä jäin siihen, ja appelsiinijuna sekä ruotsalainen sen mukana vyöryi tiehensä.
Lunta alkoi sataa. Kylmä yö oli tulossa. Pimeän tultua minä kuljeskelin ratapihalla, kunnes löysin tyhjän jäähdytysvaunun. Kiipesin — en tällä kertaa jäälaatikkoon, vaan itse vaunuun. Suljin painavat ovet, ja niiden kumilaidat sulkeutuivat tiiviisti. Seinät olivat paksut. Ulkopuolinen kylmä ei mitenkään päässyt sisään. Mutta sisäpuolinen ei ollut lämpöisempi. Kuinka saada se lämpenemään, siinä kysymys. Mutta "ennen leivätön kuin neuvoton". Kaivoin taskustani joitakin sanomalehtiä. Ne poltin yhden kerrallaan vaunun lattialla. Savu kohosi kattoon. Ei hitustakaan siitä lämpimästä päässyt ulos, ja minä vietin mukavan yön. Ei tehnyt mieleni vähällä herätäkään.
Aamulla satoi vielä lunta. Heittäessäni jalkaa aamiaiseksi menetin yhden idän tavarajunan. Myöhemmin päivällä "naulasin" kaksi junaa, mutta jouduin ojaan kummastakin. Iltapäivällä ei lähtenyt tavarajunia itään. Lunta tuli taajempaan kuin ennen, mutta hämärissä minä olin matkalla ylimaan pikajunan umpivaunun nokalla. Noustessani sille toiselta puolen nousi sille joku toiselta. Se oli Oregonista karannut poika.
Lumipyryssä ei pikajunan ensimmäisen vaunun porras ole mikään kesäasunto. Tuuli menee suoraan läpi ja kimmahtaa vaunun seinästä takaisin. Seuraavassa pysähdyspaikassa, pimeän tultua, menin lämmittäjän puheille. Tarjouduin lapioimaan hiiliä hänen rataosansa päähän asti, Rawlinsiin. Tarjoukseni otettiin vastaan, työni oli kivihiilimöykkyjen pienenteleminen lumisessa tenderissä ja niiden lämmittäjälle lapioiminen: Mutta kun ei ollut työtä koko aikaa, pääsin välillä pistäytymään konekopissakin.