Jossakin paikoin Washingtonin ja Baltimoren välillä, minun istuessani umpiportaalla, alkoi hieno vesisuihku kohota ilmaan. Se ei ketään haitannut. Ahaa, ajattelin; se oli siis vain juttua se, että vedenotto olisi ensiportaalaiselle vaarallinen. Mitä tuo suihku nyt tekee? Sitten aloin ihailla itse sitä temppua. Tämäpä jotakin. Mitä ovat Lännen alkuperäiset rataolot verrattuina tähän — ja silloin täyttyi tenderin vesisäiliö, ennenkuin oli päästy kaukalon päähän. Vuoksiaalto kohosi tenderin peräseinän yli ja syöksyi minun ylitseni. Olin märkä kuin uitettu koira.
Juna ajoi Baltimoren asemalle. Kuten on tapana Idän kaupungeissa, kulki juna kadunpinnan alapuolella leikkauksessa. Kun se saapui valaistulle asemalle, tein itseni niin pieneksi kuin saatoin. Mutta muuan rautatiemulli näki minut ja ryhtyi takaa-ajoon. Kaksi muuta liittyi häneen. Minä olin päässyt aseman ohi ja hyppäsin ratapihalle. Mutta huomasinkin olevani satimessa. Kummallakin puolellani kohosivat leikkauksen seinät, ja tiesin, että jos yrittäisin ja putoaisin takaisin, joutuisin suoraan mullien haltuun. Minä juoksin edelleen ja tarkastelin sopivaa kiipeämispaikkaa. Vihdoin löysin. Se oli juuri sillan takana, joka johti yli leikkauksen. Käsin jaloin kaapaisten kiipesin ylös seinää. Ne kolme rautatiemullia pyrkivät perässä.
Ylhäällä huomasin joutuneeni rakentamattomalle tontille. Toisella sivulla erotti matala aita sen kadusta. Ei ollut aikaa tarkempiin tutkimuksiin. Ne olivat kintereilläni. Minä syöksyin aitaa kohti ja samaa tietä sen yli. Ja siinä kohtasi minua elämäni yllätys. On tottunut ajattelemaan, että aidan toinen puoli on yhtä korkea kuin toinenkin. Mutta tämä oli toisenlainen. Nähkääs se tontti oli koko joukon katua korkeammalla. Minun tulopuolellani oli aita matala, toinen puoli — no niin, yli harjan päästyäni ja lähtiessäni alaspäin saappaat edellä tuntui kuin olisin pudonnut suoraa päätä kuiluun. Ja allani, katulampun vieressä, seisoi mulli. Arviolta katuun oli 9-10 jalkaa, mutta siinä ällistyksissäni näytti matka kahta vertaa pitemmältä.
Minä oikaisin itseni ilmassa ja tulin alas. Ensin luulin tulevani sen mullin niskaan. Ja vaatteeni sipaisivatkin häntä, kun jalkani kajahtaen iskivät katuun. Ihme ettei hän säikähtänyt kuoliaaksi, sillä hän ei ollut kuullut minun tulevan. Taas olin kuin Marsista pudonnut. Mutta hypähtipä se mulli. Väistyi kuin hevonen autoa; ja sitten hän tavoitti minua. Minä en jäänyt selittämään. Sen jätin takaa-ajajaini tehtäväksi, jotka tipahtelivat huvittavasti sieltä aidalta alas. Mutta sainpa minä juosta. Katua ylös ja toista alas, kulman taakse ja toisen, ja vihdoin pääsin niistä.
Kulutettuani joitakin niistä kahmimistani lanteista ja tapettuani tuntikauden aikaa palasin rautatieleikkaukselle juuri asemavalojen ulottuman ulkopuolelle ja odotin junaa. Vereni oli tyyntynyt ja minä värisin surkeasti märkien vaatteitteni takia. Vihdoin tuli juna asemalle. Minä lymysin pimeässä ja nousin siihen onnellisesti sen lähtiessä, tällä kertaa kuitenkin toisen vaunun umpiportaalle. Ei enää vesiryöppyä! Juna lennätti 40 mailia, ennenkuin pysähtyi kovin tutunnäköiselle asemalle. Minä olin taas Washingtonissa! Baltimoressa olin katuja kierrellessäni ja kiihkoissani huomaamattani joutunut paluutielle ja noussut väärään junaan. Olin menettänyt yön unen, kastunut pintaa myöten ja olin tullut sinne, mistä olin lähtenytkin. Ehei, ei elämä kulkurin poluilla ole ruusuilla ja kukilla tanssia. Mutta talliin en mennyt takaisin. Olin kahmaissut varsin onnistuneesti enkä halunnut tehdä siitä tiliä niille neekereille. Ja niin nousin seuraavaan junaan ja söin aamiaiseni Baltimoressa.