Kun juna pääsi Philadelphian ulkopuolelle, alkoi se lisätä vauhtia. Ymmärsin nyt, miksi se jarrumies oli puhunut itsemurhasta. Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Se oli läpikulkujuna eikä pysähdellyt asemilla. Siinä osassa Pennsylvaniaa on neljä raidetta rinnan, ja minun itään menevä tavarajunani voi matkalla sivuuttaa länteen menevän, ja sen taas sivuuttivat itään menevät pikajunat. Sillä oli oma raiteensa ja se lennätti sitä pitkin. Tilanteeni ei ollut huvittava. Minä seisoin anturaini reunain varassa kapeilla sakaroilla nojaten epätoivoisesti kämmenin vaunujen päätyjä vasten. Ja ne vaunut liikkuivat ylös, alas, edestakaisin. Oletteko nähneet sirkusratsastajan seisovan kahdella hevosella jalka kummankin selässä? Sellaista minä muistutin, mutta olipa erotustakin. Ratsastajalla on ohjat, minulla ei ollut mitään mistä pitää; hän seisoi koko jalkapohjillaan, minä niiden reunoilla; hän voi taivuttaa sääriään ja pitää tasapainoa, mutta minun oli seisottava suorana pystyssä suorin säärin; ratsastaa kasvot päin kulkusuuntaansa, minä sivuttain, ja jos hän putoaa, putoaa hän sahajauhoihin, minä taas olisin sellaisessa tapauksessa mennyt murskaksi pyöräin alla.
Mutta kylläpä sillä junalla oli vauhti. Se mölysi ja kirkui, kiepsahti hurjasti käänteissä, hypähdellen yli epätasaisuuksien, niin että toinen vaununpää lennähti ylös ja toinen alas tai käännähti toinen vasemmalle, toinen oikealle, ja koko ajan minä rukoilin ja toivoin sen vihdoinkin pysähtyvän. Mutta se ei pysähtynyt. Ensimmäisen, viimeisen ja ainoan kerran trämppimatkoillani minä sain kyllikseni. Minä päätin siirtyä pois puskureilta vaunun sivutikkaille; se oli vaarallista hommaa, sillä vaunujen päät olivat aivan tasaiset.
Minä kuulin junan viheltävän ja tunsin vauhdin hieman hiljentyvän. Tiesin, ettei se aio pysähtyä, mutta päätin muuttaa paikkaa, jos vauhti vain sallisi. Juuri tällöin tuli kaarre, juna kulki yli sillan ja sitten läpi Bristolin kaupungin. Tämä kaikki edellytti hiljempää vauhtia. Minä kiepsahdin sivutikkaille ja odotin. En tiennyt, että tulimme Bristolin kaupunkiin. En tiennyt miksi vauhti hiljeni, tiesin vain, että minun oli päästävä pois… Jännitin silmiäni pimeässä nähdäkseni, milloin tulisi katu, jolle voisi hypätä. Olin junan jälkipäässä, ja ennenkuin minun vaununi oli kaupungissa, oli veturi jo ohi aseman ja tunsin sen lisäävän vauhtia.
Sitten tuli katu. Pimeässä en nähnyt, kuinka leveä se oli tai mitä oli sen toisella laidalla. Mutta minä tunsin tarvitsevani koko sen kadun leveyden, jos mielin pysyä jaloillani maahan päästyäni. Minä tipautin itseni kadun tähän reunaan. Se on helppo sanoa. Tarkoitan sitä, että ensin kumarruin porrastangollani eteenpäin niin alas kuin voin. Sitten irroittuen junasta heilautin itseni kaikin voimin taapäin, kuin olisi aikomukseni tulla selälleni maahan. Kun sitten jalkani sattuivat maahan, olin 45 asteen kulmassa. Se esti minua suistumasta suinpäin tantereeseen. Ruumiini vain kohosi pystyyn ja alkoi suistua eteenpäin. Samassa täytyi maahan tösähtäneiden jalkaini hypähtää ja liikkua niin nopeasti kuin eteenpäin lennättävä vartaloni vaati. Jalkani siis taputtivat sangen taajaan katua vasten. En uskaltanut niitä pysäyttää. Olisin mennyt nokalleni. Juosta piti vain.
Minä olin kuin tahdoton luoti ja ihmettelin mitä mahtoi olla vastapäisellä katuvierellä. Toivoin, ettei siellä olisi kiviseinä eikä sähköpatsas. Ja silloin töytäsin päin. Kauhistus! Näin sen juuri ennen onnettomuutta — seisoihan siinä pimeässä mulli. Me kiepsahdimme katuun yhdessä ja kierimme hyvän matkaa. Automaattisesti hän sulki minut syliinsä eikä enää hellittänyt. Kumpikin menimme nurin, ja tajuihinsa päästyään hän havaitsi pitävänsä sylissään lammassiivoa pummia.
Jos sillä mullilla oli yhtään mielikuvitusta, oli hänen täytynyt pitää minua jostakin muusta maailmasta, kenties Marsista tulleena, sillä pimeässä hän ei ollut nähnyt minun hyppäävän junasta. Hänen ensi sanansa olivatkin: "Mistä ihmeestä sinä tulit?" Ja sitten hän sanoi, ennenkuin ennätin vastata: "Minulla on hyvä halu pistää sinut kiinni." Tämä tuli myös automaattisesti, luulen. Hän oli näet perin hyväsydäminen mulli, sillä kerrottuani hänelle "tarinan" antoi hän minulle seuraavaan tavarajunaan asti aikaa lähteä kaupungista. Minä sain vielä tingityksi kaksi ehtoa: että se on itään menevä ja että sen kaikki ovet eivät ole lukitut. Tähän hän suostui, ja niin näillä Bristolin sopimuksen ehdoilla säästyin joutumasta vankilaan.
Muistanpa toisenkin yön siinä samassa maanosassa, mutta silloin minä livahdin mullin ohitse. Jos olisin sattunut päin, olisin porannut hänet putkeksi, sillä tulin suoraan ylhäältäpäin, hännässäni koko joukko muita mulleja. Tällainen oli se juttu. Olin asustanut eräässä vuokrahevostallissa Washingtonissa. Minulla oli käytettävänäni vaunuvaja ja lukemattomia hevosloimia. Palkkioksi hoidin hevosia aamuisin. Olisin siellä ehkä vieläkin ilman niitä mulleja.
Eräänä iltana 9:n aikaan jouduin kotiin tullessani keskelle uhkapeliä. Oli ollut markkinapäivä, ja kaikilla neekereillä oli rahaa. Paras selittää tilanne. Talli oli kahta katua vasten. Minä tulin pääovesta sisään, kuljin läpi konttorin ja tulin kahden hevosrivin väliseen kujaan, joka kulki rakennuksen pituussuuntaan ja johti toiselle kadulle. Keskellä tätä kujaa, kaasullekin alla ja hevosrivien keskellä, oli noin 40 neekeriä. Minä liityin sakkiin katselijaksi. Olin "poikki" enkä voinut pelata. Muuan musta "passasi" koettaen onneaan, ja aina panos kasvoi kaksinkertaiseksi. Kaikenlaista rahaa oli lattialla. Se oli jännittävää. Panokset kasvoivat yhä, ja se neekeri yhä passasi. Kiihtymys oli suuri. Samassa kuului valtava jymähdys takakadun ovelta.
Muutamat neekerit kiitivät vastakkaiseen suuntaan. Minä viivyin hetken kahmaistakseni lattialta kaikenlaista rahaa taskuuni. Se ei ollut varkautta, sillä se oli tapana. Jokainen, joka ei juossut, kahmi rahoja. Ovet lensivät auki ja sisään säntäsi joukko mulleja. Me lennätimme vastakkaiseen suuntaan. Konttorissa oli pimeä, eikä kapea ovi sallinut kaikkien yht'aikaa päästä kadulle. Aika alkoi olla täpärällä. Yksi neekereistä sukelsi akkunasta kadulle ja vei akkunapuitteet mennessään. Esimerkkiä seurasi koko joukko muita neekereitä. Iso neekeri tunkeutui oveen yht'aikaa kanssani. Hän oli isompi ja pääsi edelle. Samassa iski nuija hänen päähänsä ja hän kaatui kuin teuras. Toinen mullikarja oli vastassa. Ne tiesivät, etteivät voisi käsin vastustaa rynnäkköämme, ja käyttivät siksi nuijiaan. Minä kompastuin äskeiseen neekeriin, väistin nuijan iskun, sukelsin mullin haarain välitse ja olin vapaa. Ja sitten juoksin! Edessäni oli mulatti, ja minä kiidin hänen jäljessään. Hän tunsi kaupungin paremmin kuin minä, ja arvelin, että sielläpäin mihin hän juoksi oli turva. Mutta hän taas piti minua takaa-ajavana mullina. Ei katsonut taakseen. Juoksi vain. Minulla oli hyvä kunto ja pysyttelin hänen kintereillään ollen vähällä juosta hänet kuoliaaksi. Vihdoin hän kompastui, painui polvilleen ja antautui. Ja kun hän havaitsi, etten minä ollut mulli, niin pelasti minut vain se, ettei hänellä ollut yhtään voimia jäljellä.
Siksi lähdin Washingtonista — en sen mulatin, vaan mullien takia. Minä menin asemalle ja tartuin ensimmäiseen umpiportaaseen Pennsylvanian-radan pikajunassa. Kun juna oli hyvässä vauhdissa, alkoi minussa herätä epäilyksiä. Tämä oli neliraiteinen rata ja koneet ottivat vettä täydessä vauhdissa. Pummit olivat varoittaneet minua matkustamasta ensi portaalla niissä junissa, jotka ottivat vettä kulkiessaan. Ja nyt selitän. Raiteiden välissä on pitkä allas. Kun kone kulkee yli täyttä vauhtia, laskeutuu siitä kouru altaaseen ja sitä myöten työntyy tenderiin vesi.