Niinpä olin siis veltto ja lueskeleva, maitoa latkiva pummi, mutta mitä sainkaan siitä! Eräänä iltapäivänä saavuin puistoon uusi kirjasaalis kainalossani ja hirvittävä kirnumaidon jano paidassani. Keskellä katua, Kaupungintalon edustalla, huomasin kulkiessani maitomyymälää kohti väkijoukon. Kun se oli juuri kohdallani, niin pysähdyin. Ensin en voinut nähdä mitään. Sitten näin vilaukselta ja kuulin äänistä, että joukko katupoikia siinä pelasi pii-viitä. Nyt ei pii-vii ole sallittua New-Yorkin kadulla. En tiennyt sitä, mutta varsin pian sain tietää. Puolen minuuttia olin ehkä siinä seisonut ja saanut tietää väenkokouksen syyn, kun muuan katupojista huusi: "Mulli." Pojat tiesivät tiensä. Juoksivat. Minä en.
Joukko hajaantui heti ja jakaantui katukäytäville. Samaan suuntaan lienee painunut puolisensataa miestä. Olimme jotenkin hajallaan. Näin "mullin", rotevan, harmaapukuisen poliisin. Hän asteli keskellä katua, kiirehtimättä kuin kävelyllä. Sattumalta panin merkille, että hän muutti vähän suuntaansa lähtien samaa katukäytävää kohti kuin minäkin. Hän asteli verkalleen harvan joukon läpi, ja minä näin, että tiemme tulisivat yhtymään. Olin niin varma viattomuudestani, etten mitään aavistanut, huolimatta kaikista mulleja koskevista opetuksistani. En aavistanut sen minua tähtäilevän. Kunnioituksesta lakia kohtaan pysähdyin antaakseni hänen mennä ohi. Mutta samassa hän varoittamatta tarttuikin rinnuksiini kaksin käsin. Sanoillaan hän heitti ilkeän varjon minun syntyperääni.
Amerikkalainen vereni kuohahti. Kaikki vapautta rakastaneet esi-isäni vaativat oikeuttaan minun kauttani. "Mitä tarkoitatte?" tiukkasin. Vaadin, nähkääs, selitystä. Ja sain. Tuiskis. Hänen nuijansa iski kallooni, ja minä horjahdin taapäin kuin päihtynyt, ympärillä olevain uteliaiden häilyessä silmissäni kuin aallot merellä. Kalliit kirjani tipahtivat maan tomuun, ja poliisin nuija uhkasi iskeä toisen kerran. Sinä hetkenä minä häyrypäissänikin näin näyn. Näin sen nuijan useita kertoja iskevän kallooni; näin itseni verisenä poliisioikeudessa; kuulin syytöksen katumetelistä, röyhkeästä puheesta ja poliisin vastustamisesta yms., ja näin myös itseni Blackwell-saarella. Oh, tunsinpa sen leikin. Ja samalla meni minulta kaikki halu vaatia selityksiä. En edes pysähtynyt kokoamaan kalliita kirjojani, jotka vielä olivat lukematta. Minä käännyin ja juoksin. Olin kovin sairas, mutta minä juoksin. Ja juoksemaan tulen kuolinpäivääni asti, joka kerta kun mulli alkaa nuijia minulle selitystään.
Vuosikausia trämppiaikani jälkeen, kun olin ylioppilaana Kalifornian yliopistossa, menin eräänä iltana sirkukseen. Näytännön jälkeen jäin katsomaan suuren sirkuksen kuljetuskoneistoa, sillä sen oli määrä lähteä samana iltana. Satuin pienten poikain nuotiolle. Niitä oli parikymmentä, ja puheista päättäen oli niillä aikomuksena karata sirkuksen mukana. Mutta sirkusherratpa eivät halunneetkaan sellaista pentujoukkoa matkaansa, ja puhelinsoitto poliisiasemalle oli tehnyt tuuman tyhjäksi. Kymmenkunta poliisimiestä oli komennettu paikalle vangitsemaan pojat kello yhdeksän kiellon rikkomisesta. He piirittivät nuotion ja hiipivät lähelle pimeässä. Merkin saatuaan lähtivät juoksemaan, ja kukin sieppasi käsiinsä pojan kuin kiemurtelevan ankeriaan.
Minä en tiennyt mitään poliisin tulosta; ja kun näin vaskinappisten kypäräpäisten niin äkkiä ryntäävän kädet ojossa, menetti minun olemukseni tasapainonsa. Automaattinen juoksuvaisto heräsi. Juoksin. En tiennyt itsekään juoksevani. En tiennyt mitään. Se tapahtui aivan itsestään. Eihän minulla ollut mitään syytä juosta. En ollut pummi. Olin sen kunnan kansalainen. Olin kotikaupungissani. En ollut pahaa tehnyt. Olin ylioppilas. Nimeäni ei ollut papereissa, ja ylläni oli hyvät vaatteet, joissa ei oltu nukuttu. Ja kuitenkin juoksin — sokeasti, mielettömästi, kuin ajettu kauris, ainakin yhden katuvälin. Ja tuntooni tullessani havaitsin yhä juoksevani. Täytyi ihan ponnistaa saadakseni jalkani pysähtymään.
Ei, minä en pääse siitä. En voi auttaa. Kun mulli tulee, niin minä juoksen. Sitäpaitsi minulla on huono onni aina joutua vankilaan. Olen ollut vankilassa useampia kertoja sen jälkeen kuin kiertelemisen jätin kuin koko sinä aikana. Lähden esim. jonakin sunnuntaiaamuna nuoren neitosen seurassa pyöräilemään. Ennenkuin pääsen kaupungin ulkopuolelle, joudumme kiinni siitä, että sivuutimme jalankulkijan katukäytävällä. Päätän olla varovampi. Seuraavan kerran olen pyöräilemässä pimeässä, ja asetyleenilamppu reistailee. Minä hoitelen sen pienoista liekkiä huolellisesti kaupungin asetusten takia. Minulla on kiire, mutta minä ajan etanan vauhdilla, etten sammuttaisi sitä tuikkivaa liekkiä. Pääsen kaupungin rajalle, olen sen asetusten ulkopuolella ja yritän ottaa takaisin menettämäni ajan. Ja puolen mailin päässä pysäyttää minut mulli, ja seuraavana aamuna annan panttisakkoni mennä poliisioikeudessa. Kaupunki on kavalasti laajentanut aluettaan mailin verran, enkä minä sitä tiennyt.
Muistaen luovuttamatonta sananvapauttani ja yleistä kokoontumisoikeutta minä kiipeän katuvierellä saippualaatikolle purkaakseni kuulijakunnalle niitä talousopillisia ongelmoita, jotka päässäni pyörivät, ja mulli vetää minut alas ja raastaa minut kaupungin vankilaan ja minä saan taas maksaa takausrahan. Ei auta. Koreassa jouduin vankilaan joka toinen päivä. Niin myös Mantsuriassa. Viime kerran Japanissa ollessani jouduin kiinni venäläiseksi vakoojaksi epäiltynä. Se on ihan toivotonta. Mitä tästä tuleekaan!
Kerran hypnotisoin erään mullin Bostonin keskuspuistossa. Oli aika jälkeen puolenyön, ja hän ahdisti minua; mutta ennenkuin erottiin, sain häneltä hopealantin sekä yömajan osoitteen. Bristolissa New Jerseyssä laski poliisi minut kerran menemään, vaikka hänellä, taivas tietäköön, oli riittävästi syytä vangita minut. Iskinkin häntä kovemmin kuin kukaan muu hänen elämässään. Tapaus oli tällainen. Puolen yön aikaan olin tarttunut tavarajunaan päästäkseni pois Philadelphiasta. Kiertolaiset heittivät ojaan. Juna kulki hitaasti vaihteiden, sivuratojen ja ratapihojen poikitse. Saavutin sen uudelleen ja jouduin uudelleen pois. Täytyi näet riippua ulkopuolella, sillä se oli pitkänmatkanjuna ja kaikki ovet olivat kiinni.
Toisen kerran heittäessään minut junasta selitti jarrumies, että olin henkeni kaupalla, koska juna oli nopeakulkuinen. Minä selitin osaavani kulkea nopeasti, mutta se ei auttanut. Hän selitti, ettei aikonut antaa minun tehdä itsemurhaa, ja sysäsi. Mutta minä tartuin siihen junaan kolmannen kerran ja jouduin puskureille. Ne olivat pienimmät mitä ikinäni olen nähnyt — en tarkoita todellisia puskureita, joita yhdistää kytkin, vaan tarkoitan niitä pienoja, jotka kulkevat tavaravaunun päitse juuri puskurien yläpuolella. Niillä voi seistä.
Mutta ne sakarat, jotka sillä kertaa alleni sattuivat, eivät olleet tavallisen levyiset. Ne olivat tuskin puoltatoista tuumaa. En saanut puoltakaan anturastani niille sopimaan. Käsin ei saanut mitään kiinni. Vaunujen päät olivat pystysuorana seinänä siinä, mutta niissä ei ollut kädensijaa. Kämmeneni vain voin painaa niitä vasten. Ja se olisikin riittänyt, jos jalkaini alla olisi ollut jotakin pitävää.