Ja niin hän luuli saaneensa meidät pihtiin. Eikö hän itse ollut toisella ovella ja toisenhan hän oli sulkenut ulkoapäin! Kun hän alkoi puhua louhimosta, yritti säikähtynyt kisakissa hypätä toiselle ovelle. Kiertolainen nauraa hohotti. "Älä hätäile, poika", sanoi hän: "Suljin sen oven viime asemalla." Kisakissa uskoi ja oli epätoivoissaan.
Kiertolainen antoi uhkavaatimuksensa. Joko me kaivoimme esille kaksi dollaria tai hän sulki meidät vaunuun jättääkseen meidät konstaapeleille — ja se merkitsi 90 päivää louhoksessa. Kuvittelepas nyt, hyvä lukija, että toinen ovi olisi ollut lukittuna. Ajattele ihmiselämän epävakaisuutta. Yhden dollarin takia olisi sinun ollut mentävä kivilouhimoon ja raadettava orjana kolme kuukautta. Niin myös kisakissan. Älä sentään välitä minusta, joka olin hirtehinen, mutta ajattele sitä kisakissaa. Hän olisi saattanut noiden kolmen kuukauden jälkeen tulla maailmaan takaisin rikoksiin tuomittuna. Ja sitten hän joskus olisi saattanut halkaista kallosi saadakseen rahasi — tai jos ei sinun kalloasi, niin jonkun toisen viattoman olentoparan kallon!
Mutta ovi oli auki ja vain minä sen tiesin. Kisakissa ja minä rukoilimme armoa. Minä yhdyin rukoiluun ja vaikeroimiseen, ihan piruuttani, mutta tein kuitenkin parastani. Kerroin "tarinan", joka olisi sulattanut minkä saiturin sydämen tahansa, mutta se ei sulattanut sen rahaa himoitsevan kiertolaisen sydäntä. Kun hän tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei meillä ollut rahaa, paiskasi hän oven kiinni ja sulki sen, sitten hän seisoi hetkisen epäillen meidän pettäneen häntä ja odotti vieläkin kahta taalaansa.
Silloin minä heittelin hänelle muutamia kompia. Nimitin vuorostani häntä sammakonpojaksi ja muuksi, millä kaikilla nimillä hän oli meitä kunnioittanut. Ja lisäsinpä vielä omastakin puolestani. Tulin näet Lännestä, jossa osataan kirota, enkä minä voinut antaa vaivaisen uusenglantilaisen kiertolaisen voittaa itseäni kielen eloisuudessa ja voimassa. Alussa se yritti nauraa. Sitten erehtyi vastaamaan. Minä heitin pari lausetta lisää ja somistin hänet lennokkailla ja leimuavilla nimityksillä. Eikä ollut puhetulvani pelkkää sanahelinää, minä olin todella suuttunut tähän viheliäiseen olentoon, joka dollarivaivaisen takia oli valmis myymään minut kolmen kuukauden orjuuteen. Epäilenpä myös, että hänelle olisi tullut osuus konstaapelin saaliista.
Mutta minä höyhensin hänet. Monen dollarin edestä ärsytin hänen tunteitaan ja masensin hänen itserakkauttaan. Hän yritti uhkailla luvaten tulla ja potkaista sisälmykseni ulos. Minä puolestani lupasin potkaista häntä tauluun hänen kiivetessään vaunuun. Aseman etu oli minun puolellani, ja hän havaitsi sen. Ja niin piti hän oven suljettuna ja kutsui muuta junamiehistöä apuun. Minä kuulin niiden vastaavan ja soran roiskuvan niiden askeleista. Ja koko ajan oli toinen ovi salvaton eivätkä he sitä tienneet; ja sillä välin oli kisakissa kuolla kauhusta.
Oh, olinpa minä sankari — peräytymistie takanani. Minä herjasin jarrumiestä ja hänen tovereitaan, kunnes ne tempasivat oven auki ja minä näin niiden raivostuneet katseet lyhtyjen valossa. Juttu oli heidän mielestään perin selvä. Me olimme muka satimessa ja he saivat tulla meitä pitelemään. Alkoivat nousta. Minä en potkaissut ketään naamaan. Tempasin vain toisen oven auki ja livahdin pois, kisakissa perässäni. Junamiehistö kaapasi jäljessä.
Me hyppäsimme — jos oikein muistan — yli kiviaidan. Mutta ei ollut meillä selvää käsitystä siitä, missä olimme. Pimeässä minä kompastuin hautakiveen. Kisakissa kaatui yli toisen. Ja sitten alkoi ajojahti kautta kalmiston. Aaveet lienevät saaneet käsityksen meidän vauhdistamme. Mutta tulivatpa perässämme ne junalaisetkin. Hellittivät vasta kun me pääsimme toisen aidan yli tielle ja pimeään metsään, sekä palasivat junaansa. Hiukan myöhemmin pääsimme kisakissan kanssa erään farmarin kaivolle. Oli aikomuksemme juoda vettä, mutta kun ohut nyöri meni alas kaivoon, vedimme siitä, ja ylös tuli gallonan kannu kermaa. — Ja niin vähällä minä olin joutua Rutlandin louhokseen Vermontissa.
Kun pummit antavat sanan käydä, että "mullit ovat äkäisiä", niin vältä sitä kaupunkia; tai jos mennä täytyy, niin mene pehmeästi sen läpi. On kaupunkeja, joiden läpi on aina kuljettava pehmeästi. Sellainen on Cheyenne, Union Pacific-radan varrella. Sillä on maine yli Yhdysvaltain "äkäisyydestään" — ja sen oli sille hankkinut Jeff Carr (mikäli nimen oikein muistan). Jeff Carr saattoi laukaista pummin tauluun ihan silmänräpäyksessä. Ei koskaan ryhtynyt keskusteluun. Siinä silmänräpäyksessä kun sai käsiinsä, hän iski molemmin nyrkein, nuijalla tai mitä vain käteen sattui. Ja pideltyään pummia hän lähetti tämän kaupungista luvaten parempaa, jos tämä vielä uskalsi nenäänsä sinne pistää. Jeff Carr tunsi leikin. Pohjoiseen, etelään, itään ja länteen käsin kuljettivat pidellyt pummit Yhdysvaltojen (sekä Kanadan ja Meksikon) rajoille asti tiedon siitä, että Cheyenne oli "äkäinen". Onnekseni en sattunut Jeff Carrin tuttavuuteen. Tuulispäänä menin läpi sen kaupungin. Meitä oli silloin 84 pummia. Lukumäärä teki meidät varsin ylimielisiksi muihin paitsi Jeff Carriin nähden. Se nimi salpasi koko mielikuvituksemme, lamautti miehuutemme, ja koko sakki pelkäsi kuollakseen häntä.
Eipä juuri maksa vaivaa ryhtyä keskustelemaan "mullien" kanssa, jos ne ovat "äkäisiä". Nopea poistuminen on paras. Minä tarvitsin jonkin aikaa, ennenkuin sen opin, mutta päästötutkinnon antoi minulle muuan New-Yorkin mulli, ja sen jälkeen lähtevät käpäläni automaattisesti liikkeelle, kun sellainen lähtee jälkeeni. Se valmius on yhäkin veressäni ja pysyy. Vaikka eläisin kahdeksankymmenen vuoden ikään ja kompuroisin kainalosauvoin katua pitkin, niin heti kun näkisin poliisin tulevan kohti, pudottaisin kainalosauvat ja juoksisin kuin peura.
Kasvatukseni loppusilauksen sain siis New-Yorkissa. Eräänä kuumana kesäiltana. Viikon oli ilma ollut tukahduttava. Minä olin ottanut tavakseni "heittää jalkaa" aamuisin ja levätä iltapäivät pienessä puistossa, joka oli lähellä sanomalehtipalatseja ja Kaupungintaloa. Läheltä sain ostaa puhdistajilta kirjoja, jotka olivat painettaessa tai sidottaessa hieman vikaantuneet, muutamalla sentillä kappaleen. Ja puistossa oli pieniä majoja, joista sai ostaa mainiota, jääkylmää, sterilisoitua maitoa ja kirnupiimää sentillä lasin. Joka iltapäivä istuin penkillä lukemassa ja tyhjensin 5-10 lasia. Ilma oli todella hiostava.