Vuosia myöhemmin sain surukseni Kiinassa kuulla, että meidän keksintömme, jolla pääsimme yli Des Moines'in koskien — yks kaks, nokkavene häntävene — ei ollut ensimmäinen laatuaan maailmassa. Kiinalaiset jokivenemiehet ovat sitä tapaa noudattaneet vuosituhansia "pahoissa vesissä". Hyvä keino kumminkin. Se kestää tri Jordanin "totuuskokeen", joka kuuluu näin: "Toimiiko se? Uskoisitteko henkenne sen varaan?"
Mullit.
Jos kulkuri äkkiä katoaisi Yhdysvalloista, seuraisi siitä suurta kurjuutta moniin perheisiin. Trämppi näet toimittaa tuhansille ihmisille tilaisuuden ansaita kunniallisen elantonsa sekä kasvattaa lapsensa kurituksessa ja Herran nuhteessa. Minä tiedän sen. Aikoinaan oli isänikin konstaapeli ja ahdisteli trämppejä elannokseen. Kunta maksoi hänelle hänen pyydystämäinsä trämppien pääluvun mukaan korvausta, ja hän sai, luulen, tierahojakin. Tulojen ja menojen yhteenkäyminen oli aina ankara kysymys meidän perheessämme, ja lihamäärä pöydässä, uusi kenkäpari, päivän huvitukset tai uuden koulukirjan osto riippuivat isän onnistumisesta tuossa takaa-ajossa. Muistanpa millä jännityksellä ja innolla odotin aamulla tietoa siitä, kuinka yöllinen metsästys oli onnistunut — kuinka monta trämppiä isä oli putkaan kuljettanut ja mitä mahdollisuuksia oli saada ne tuomituiksi. Ja niin minä, kun myöhemmin elämässä trämppinä olin onnistunut välttämään vaanivan konstaapelin, tunsin sääliä hänen kotonaan odottavia pikku tyttöjä ja poikia kohtaan; tunsin kuin olisin heiltä riistänyt jotakin elämän hyvyyksistä.
Mutta se kaikki kuuluu peliin. Pummi halveksii yhteiskuntaa, ja yhteiskunnan vahtikoirat elävät hänestä. Jotkut pummit antavat kernaasti siepata itsensä kiinni — talvisin varsinkin. Tietysti sellaiset pummit valitsevat yhteiskunnan, missä vankilat ovat "hyviä", työtä ei vaadita ja ruokaa on kyllin. Onpa myös ollut, ja kai on vieläkin, konstaapeleita, jotka jakavat saaliinsa pummin kanssa. Sellaisen ei tarvitse metsästää. Hän viheltää ja saalis tulee käsiin. Ihmeteltävän paljon rahaa tehdään perkipennittömillä trämpeillä. Kautta koko Etelän on — oli ainakin minun kierrellessäni — vankileirejä ja -tiloja, joista farmarit ostavat vangittujen pummien työajan ja joissa näiden on tehtävä työtä. Sitten on seutuja, kuten Rutlandin kivilouhimot Vermontissa, missä kulkuria riistetään, missä hänen ruumiinsa voima, mikä on koottu "nuottaa potkemalla" tai "portteja kolistamalla", käytetään sen erikoisen yhdyskunnan eduksi.
Minä en kylläkään omakohtaisesti tunne Rutlandin kivilouhimoja ja olen siitä iloinen, varsinkin kun muistan kuinka vähällä olin joutua sinne. Trämppejä myöten tiedot kulkevat, ja minä kuulin niistä puhuttavan ollessani Indianassa. Uuteen Englantiin tultuani kuulin niistä puhuttavan varsin usein, ja aina liehuivat silloin vaaran merkit. "Miehiä halutaan louhoksiin", sanoivat pummit, "eikä vähempää anneta kuin yhdeksänkymmentä päivää." New Hampshireen tultuani olin perin varuillani noiden paikkain suhteen ja vältin hartaasti kosketusta rautatie-"koppien" ja "mullien", s.o. poliisien kanssa, tarkemmin kuin koskaan ennen.
Eräänä iltana kuljin Concordin ratapihaa ja löysin lähtövalmiin tavarajunan. Etsin tyhjän vaunun, vedin oven auki ja kiipesin sisään. Toivoin pääseväni White Riverin yli aamuun; se veisi minut Vermontiin ja vielä hyvän matkan päähän Rutlandista. Mutta sen jälkeen pohjoiseen pyrkiessäni lähenisi tuo vaaran paikka. Vaunustani löysin "kisakissan", joka tavattomasti säikähti tullessani. Hän piti minua "kiertolaisena" (jarrumiehenä) ja saatuaan tietää, että olin vain "jäykkäniska", selitti Rutlandin louhokset säikähdyksensä syyksi. Hän oli nuori maalaispoika ja oli retkeillyt vasta kotimaillaan.
Juna lähti ja me nukahdimme vaunun toiseen päähän. Pari kolme tuntia myöhemmin heräsin siihen, että sivuovi avautui. Kisakissa nukkui yhä. En liikahtanut, varjostin vain vähän silmiäni voidakseni tirkistää. Lyhty pistettiin ovesta sisään ja sen jälkeen "kiertolaisen" pää. Hän huomasi meidät ja tarkasti hetken. Minä odotin tavallista tiuskausta: "Pääsettekö sieltä, sammakonpojat!" Sen sijaan hän veti varovasti lyhdyn pois ja sulki hiljaa oven. Tämä oli tavatonta ja tuntui epäilyttävältä. Minä kuuntelin ja kuulin salvan sulkeutuvan. Ovi oli ulkoapäin teljetty. Sisäpuolelta ei sitä voisi avata. Nopean poispääsyn tie oli tukittu. Tämä ei käy. Minä odotin joitakin sekunteja, sitten hiivin vasemmalle ovelle ja koetin sitä. Se ei ollut vielä telkeessä. Avasin sen, pudottauduin maahan ja suljin sen. Sitten matelin junan alitse toiselle puolen ja avasin jarrumiehen sulkeman oven sekä kiipesin paikalleni. Suljin oven. Kumpikin tie oli taas käytettävissä. Poikanen nukkui yhä.
Juna lähti. Tuli seuraava pysähdys. Kuulin askeleita soralla. Vasen ovi lensi meluisasti auki. Kisakissa heräsi, minä olin heräävinäni; kohahdimme istuallemme ja tuijotimme lyhtyyn. Jarrumies ei kuluttanut aikaa turhaan, vaan kävi suoraan asiaan.
"Tahdon kolme dollaria", sanoi hän.
Me lähenimme häntä neuvotellaksemme. Me ilmaisimme hartaan halumme olevan antaa hänelle kolme taalaa, mutta ilmoitimme, että kirotun kova onnemme ei sallinut meidän tätä haluamme tyydyttää. Kiertolainen ei uskonut. Hän ryhtyi tinkimään. Lupasi tyytyä kahteen. Me valitimme köyhyyttämme. Hän käytti rumaa puhetta, haukkui meitä sammakonpojiksi ja toivoi helvettiin aamiaiselle. Sitten hän uhkasi. Hän selitti, että jos ei rahaa löydy, hän sulkee meidät vaunuumme ja White Riverillä luovuttaa viranomaisille. Antoi myös kuvauksen Rutlandin louhimoista.