"Montako on edellä?" kysyi Smoke.
"Ole vaiti ja säästä keuhkojasi", vastasi Shorty. "Hih, te peijakkaat!
Eteenpäin, eteenpäin!"
Hän juoksi reen perässä lyhyen köyden varassa, josta piti kiinni. Smoke ei voinut nähdä häntä; hän ei nähnyt rekeäkään, jossa oli ihan pitkällään. Valot olivat jääneet taakse, ja he kiitivät pilkkopimeässä niin kovasti kuin koirat saattoivat juosta.
Smoke tajusi, että reki nousi toiselle jalakselle, kun se kaartoi jonkin näkymättömän mutkan, ja edestä kuului koirien äreätä haukuntaa ja miesten kirouksia. Siinä oli Barnes-Slocumin rytäkän paikka. Kahden miehen koiravaljakot olivat ensin törmänneet yhteen. Smoken seitsemän isoa tappelijaa hyökkäsivät täyttä vauhtia sekaan. Ne olivat tuskin muuta kuin puoliksi kesyyntyneitä susia. Mono Creekin yö oli kiihottanut hurjasti joka koiran tappeluhalua. Klondyken koiria, joilla ajetaan ilman ohjia, ei voida seisahduttaa muuten kuin ääntämällä. Ei ollut mitään mahdollisuutta ehkäistä yltäkylläistä tappeluintoa. Takaa huristi reki toisensa jälkeen siihen metakkaan.
"On lyötävä maahan ja tunkeuduttava eteenpäin ja mentävä läpi!" huusi Shorty toverinsa korvaan. "Ja varo rystysiäsi! Raahaa sinä koiria pois ja anna minun olla puskurina!"
Mitä lähinnä seuranneena puolena tuntina tapahtui, sitä ei Smoke muistanut tarkasti koskaan. Kun hän pullahti sen loputtua ilmoille, hän oli uuvuksissa, huohotti, hänen leukaansa pakotti, sillä siihen oli sattunut nyrkinisku, hän tunsi kipua olassaan, johon oli lyöty kalikalla, koiran kulmahampaiden hänen toiseen sääreensä viiltämästä haavasta juoksi lämmin veri, ja hänen parkansa molemmat hihat olivat repeytyneet riekaleiksi. Hän oli kuin unissaan. Taistelun raivotessa yhä takana hän auttoi Shortya, kun tämä valjasti uudelleen koiria. Pimeässä haparoiden he saivat laitetuksi vioittuneet valjaat kuntoon.
"Pane nyt pitkäksesi ja vedä henkeäsi", komensi Shorty.
Koirat kiitivät vähentymättömin voimin pimeän halki, alaspäin Mono Creekiä. Tie yhtyi isoon jokitiehen. Joku oli tehnyt sille kohdalle tulen, ja Shorty sanoi siellä hyvästit. Tulen hohteessa ja reen kiitäessä lentävien koirien jäljessä Smoke sieppasi muistiinsa taas erään unohtumattoman kuvan Pohjolasta. Se oli Shortysta. Hän hoipperoi ja upposi voimatonna lumeen, huuteli toverilleen kehoituksia, toinen silmä mustana ja ummessa, rystyset murskana, toinen käsivarsi revittynä ja koiran puremana, vuotaen virtanaan verta.
V.
"Kuinka monta on edellä?" kysyi Smoke, kun jätti väsyneet hudsonbay-koiransa ja hyppäsi ensimmäisellä vaihtopaikalla odottavaan rekeen.