Smoke kuuli yhteentörmäyksen aiheuttaman rusahduksen ja metakan. Hän päästi aisakoiransa irti jälleen, hypähti ohjausaisaan kiinni ja pakotti koiransa menemään oikealle, pehmeään lumeen, jossa ponnistellessaan ne vajosivat niskaansa myöten.
Smokella oli uuvuttava työ, mutta hän pääsi toisiinsa sotkeutuneiden valjakoiden ohitse ja niiden edelle kovalle tielle.
VI.
Sixty Milesta alkavalla taipalella Smokella oli lähinnä kehnoin valjakkonsa. Ja vaikka matka oli hyvää, oli hän pannut näille koirille vain viisitoista mailia. Kahdelle viimeiselle välille oli Smoke valinnut parhaat koiransa. Sitka-Charley itse odotti häntä kahdeksan malemutin kanssa, ja loppumatkalle, jota oli viisitoista mailia, oli hänellä oma valjakkonsa — se valjakko, joka hänellä oli ollut kaiken talvea ja joka oli ollut hänen kanssaan Surprise-järveä etsimässä.
Ne kaksi miestä, jotka olivat ajaneet yhteen Sixty Milen luona ja jääneet, eivät enää tavoittaneet häntä. Mutta toisaalta ei hänkään tavoittanut ainoatakaan niistä kolmesta, jotka olivat vielä edellä. Hänen koiransa olivat halukkaita yrittämään. Pienillä kehotuksilla ne sai juoksemaan minkä pääsivät. Mutta niillä ei ollut kylliksi voimaa eikä vauhtia. Smoke ei voinut tehdä muuta kuin maata suullaan ja antaa mennä. Mailin toisensa jälkeen hän kiiti. Ainoastaan jalasten suhina ja narina kuului hänen korviinsa. Melkein koneellisesti hän pysytteli paikallaan, kun reki syöksyi eteenpäin ja kohahteli puoliksi töyssypaikoissa tai siristeli lennähdellen mutkissa. Hänen mieleensä kuvastuivat kolmet kasvot ilman tiettyä syytä: Joy Gastellin uljaat ja hymyilevät, Shortyn uupuneet ja tappelussa vammoja saaneet ja John Bellewin arpiset ja jäykät, niin tunteettoman ankarat kuin rautaan valettu kuva. Ja toisin ajoin Smokella oli halu huutaa ääneensä, laulaa hurjan iloisia riemulauluja silloin, kun muisti "Aallon" toimituksen ja San Franciscon kertomussarjan, jonka hän oli jättänyt kesken samaten kuin muut noiden tyhjien päivien joutavat asiat.
Harmaa aamuhämärä teki tuloaan, kun hän vaihtoi väsyneet koiransa kahdeksaan virkeään malemutiin. Sitka-Charley huusi Smokelle, missä järjestyksessä edellä olevat kilpailijat menivät. Iso-Olaf oli ensimmäisenä, Arizona-Bill oli toinen ja von Schroeder kolmas. He olivat koko seudun kolme parasta. Jo ennen kuin Smoke oli lähtenyt Dawsonista, olivat tavanmukaisten vetojen lyöjät asettaneet heidät tuohon järjestykseen. Heidän kilpaillessaan miljoonasta toiset olivat lyöneet puoli miljoonaa vetoja kilpailun tuloksesta. Smoken puolesta ei kukaan ollut lyönyt. Hänen useista tunnetuista urotöistään huolimatta häntä pidettiin vielä chechaquona, aloittelijana, jolla oli paljon oppimista.
Kun päivänvalo vahveni, Smoke huomasi edellään ajavan reen, ja puolen tunnin kuluttua hänen valjakkonsa juoksi ihan sen kintereillä. Smoke ei tuntenut ajajaa, ennenkuin tämä käänsi päänsä ja tervehti. Se oli Arizona-Bill. Von Schroeder oli siis varmasti ajanut hänen ohitsensa. Kovaksi poljettu tie kulki pehmeän lumen keskellä. Se oli niin kapea, ettei siitä päässyt sivu. Smoken täytyi ajaa toinen puolituntia jäljessä. Sitten he nousivat jääröykkiöiden muodostamalle ylänteelle ja laskivat sieltä tasaiselle jäälle, jossa oli monta vaihtopaikkaa ja lumi poljettu laajalla alalla. Smoke nousi polvilleen, heilutteli ruoskaansa, huuteli ja ajoi rinnalle. Hän pani merkille, että Arizona-Billin oikea käsivarsi roikkui hervotonna ja että Billin oli pakko käyttää ruoskaa vasemmalla kädellä. Siten hänellä ei ollut kättä, millä olisi pitänyt kiinni, ja hänen oli usein lakattava heiluttamasta piiskaa ja estettävä itsensä putoamasta. Smoke muisti kahakan, mikä oli ollut joen uomassa numero kolmen alapuolella, ja ymmärsi. Shortyn antama ohje oli ollut oikea.
"Miten on käynyt?" kysyi Smoke, kun alkoi mennä edelle.
"En tiedä", vastasi Arizona-Bill. "Luulen, että olkavarsi meni pois sijoiltaan siellä ahdingossa."
Hän jätätti hyvin hitaasti, mutta kun viimeinen vaihtopaikka alkoi näkyä, hän oli hyvin puoli mailia jäljessä. Smoke näki jo edellään Ison-Olafin ja von Schroederin. He olivat siellä kuin yhdessä nipussa. Smoke nousi taasen polvilleen ja pani väsyneet koirat menemään sellaista kyytiä kuin voi panna ainoastaan mies, jolla on vaistomainen taito käsitellä koiria. Hän sai von Schroederin reen aivan kiinni, ja siinä järjestyksessä nuo kolme rekeä syöksyivät jääkasauman toisella puolella alkavalle tasaiselle taipalelle, jossa oli odottamassa monta miestä ja monta koiravaljakkoa. Dawson oli viidentoista mailin päässä.