Von Schroeder, jolla oli kymmenen mailin välimatkat, oli vaihtanut koiria tullessaan viiden mailin päässä ja sai vaihtaa taas viisi mailia tuonnempana. Hän siis jatkoi matkaa ja antoi koirien mennä täyttä vauhtia. Iso-Olaf ja Smoke tekivät vaihdon lennossa, ja heidän uudet koiransa ottivat heti takaisin, mitä paroni oli voittanut. Iso-Olaf pääsi edelle ja Smoke seurasi kapealla tiellä ihan takana.
"Toistaiseksi hyvä, mutta ei vielä kyllin hyvä", mukaili Smoke itsekseen erästä Spencerin lausetta.
Hän ei pelännyt enää von Schroederiä, joka oli jo takana. Mutta edessä oli seudun suurin koirilla-ajaja. Ison-Olafin ohitse meno näytti mahdottomalta. Monta kertaa, yhä uudelleen Smoke sai hoputetuksi etumaisen koiransa melkein Olafin reen kannoille, mutta joka kerta Olaf keksi keinonsa ja livahti pois alta. Smoke tyytyi sitten samaan vauhtiin ja roikkui mukana hellittämättä.
Kolmen mailin päässä Dawsonista tapahtui jotakin. Smoken hämmästykseksi Iso-Olaf nousi seisomaan ja alkoi siimalla ja kirouksilla puristaa koiristaan viimeisenkin unssin voimaa. Se oli hyökkäys, joka olisi pitänyt varata viimeiselle sadalle yardille, sen sijaan että se nyt alkoi kolmen mailin päässä lopusta. Vaikka se oli suorastaan koirien tappamista, niin seurasi Smoke esimerkkiä. Hänen oma valjakkonsa oli oivallinen. Se oli ollut kovemmalla ja oli paremmassa kunnossa kuin mitkään muut Yukonin koirat. Smoke oli sitä paitsi raahustellut niiden kanssa, syönyt ja maannut niiden kanssa. Hän tunsi jokaisen niistä tarkasti ja tiesi, miten älykäs eläin suostutellaan ja siltä puserretaan viimeisin ja pienin tilkkakin auliutta.
He huristivat pienen jääröykkiöiden muodostaman ylänteen yli ja laskivat tasaiselle taipalelle. Iso-Olaf oli tuskin viittäkymmentä jalkaa edellä. Sivulta tulla tupsahti reki ja alkoi painaa Olafia kohti. Smoke käsitti nyt, miksi Iso-Olaf oli rynnistänyt niin tuhoisasti. Hän oli koettanut saada etumatkaa voidakseen vaihtaa valjakon. Tuo uusi valjakko, jonka piti lennättää hänet vinhasti perille, oli hänen salassa järjestämänsä. Muille se oli yllätys. Nekään miehet, jotka olivat lyöneet vetoa hänen puolestaan, eivät olleet tietäneet siitä mitään.
Smoke ajoi vimmatusti päästäkseen rekien vaihdon aikana ohi. Hän sai koiransa pinnistämään niin kovasti, että tuo viidenkymmenen jalan välimatka hupeni. Hoputellen huudoilla ja läiskytellen piiskalla hän pääsi rinnalle siten, että hänen johtokoiransa oli Ison-Olafin aisakoiran kohdalla. Toisella sivulla oli rinnakkain Olafille vaihdettava valjakko. Vauhdin ollessa sellainen ei Iso-Olaf uskaltanut heittäytyä sen rekeen.
Iso-Olaf koetti hyökätä edelle ja sai koiransa menemään kovin komeasti, mutta Smoken johtokoira pysyi yhä vielä Ison-Olafin aisakoiran rinnalla. Nuo kolme rekeä kiitivät ja syöksyivät puoli tuntia rinnatusten. Tasainen taival läheni jo loppuaan, kun Iso-Olaf teki vaihdon. Kun nuo lentävät reet käännähtivät toisiaan kohti, hän hyppäsi, ja samalla hetkellä hän oli polvillaan hoputtamassa ruoskalla ja huudoilla uusia koiria hyökkäämään.
Mies ei ole voitettu, ennen kuin on voitettu, päätteli Smoke. Ei mikään muu niistä valjakoista, joilla Smoke oli ajanut sinä yönä, olisi voinut kestää sellaista murhaavaa vauhtia eikä pysyä uusien koirien mukana — ei mikään muu valjakko kuin tämä. Vauhti oli kuitenkin uuvuttava, ja kun he alkoivat kiertää Klondyke Cityn sivulla olevaa jyrkännettä, saattoi Smoke huomata, että hänen koiriensa voimat alkoivat vähetä. Hänen koiransa jätättivät melkein huomaamatta. Iso-Olaf etääntyi niistä askel askelelta ja oli parikymmentä yardia edellä.
Klondyke Cityn väestöä oli kokoontunut jäälle. Kuului valtavia eläköönhuutoja. Klondyke-joki laski siellä Yukoniin, ja puolen mailin päässä Klondyken toisella puolella oli pohjoisella rannalla Dawson. Smoke näki vilahdukselta reen, joka syöksyi häntä kohti. Hän tunsi sitä vetävät komeat koirat. Ne olivat Joy Gastellin. Ja Joy Gastell ajoi niitä. Hänen oravannahkaiseen parkaansa kiinnitetty päähine oli sysätty alas taakse. Hänen veistokuvankaltaiset soikeat kasvonsa kuvastuivat hänen tuuheita hiuksiansa vasten. Hän oli heittänyt käsineet pois, ja hän hoiteli paljain käsin ruoskaa ja rekeä.
"Hypätkää!" huudahti Joy, kun hänen johtokoiransa murisi Smoken koiralle.