Smoke työnsi kätensä housuntaskuun ja veti esille puolisen tusinaa pikkukimpaleita. "Tällaista se on. Ei tarvitse tehdä muuta kuin sukeltaa pohjaan ja kopata kouraansa. Sitten on juostava puoli mailia, jotta veri rupeaisi jälleen kiertämään."
"Jopa nyt — tuhannen pienen peevelinpojan nimessä!" noitui Carson
lystillinen ilme kasvoillaan, mutta hän tuntui selvästi pettyneeltä.
"Ja minä kun luulin saavani sieltä haavilla viimeisenkin nokareen.
Kuitenkin kaikitenkin … oli metkaa päästä tänne."
"Metkaa kerrassaan!" huudahti Smoke. "Jos saamme pohjan aarteet jolloinkin omaksemme, on Rockefeller vain köyhä raukka meidän rinnallamme."
"Mutta ne ovat teidän", väitti Carson.
"Ei tule kysymykseenkään, hyvä ystävä. Teidän on huomattava, ettei näin suurta kultavarastoa ole löydetty koko sinä aikana, jona kultaa on etsitty. Tässä on tarpeen, että te ja minä ja yhtiötoverini ja kaikki tuttavamme lyömme yhdessä tuumamme tukkuun, jos haluamme päästä kultaan käsiksi. Järvi on laskettava kuiville. Se tulee maksamaan miljoonia. Ja vain yhtä asiaa minä pelkään. Siellä on niin paljon, että kullan arvo auttamatta laskee, ellei meidän onnistu saada koko saalista haltuumme. Tarvitsemme kokonaisen armeijan, ja meillä täytyy olla pelkkää kelpo väkeä. Tuletteko mukaan?"
"Tulenko? Eikö se näy jo naamasta? Tunnen itseni sellaiseksi miljoonamieheksi, että aivan pelkään mennä tuolle isolle jäätikölle. Nyt minulla ei ole varaa taittaa niskaani. Toivoisin, että minulla olisi enemmän hokkeja. Miten on teidän kenkäinne laita? Näyttäkäähän."
Smoke nosti jalkaansa.
"Kirkas ja sileä kuin luistinrata!" huudahti Carson. "Olette varmasti taivaltanut tanakasti. Odottakaahan silmänräpäys, että ennätän vetää muutamia omistani ja antaa teille."
Mutta Smoke ei kuunnellut häntä.
"Muuten", sanoi hän, "minulla on noin neljänkymmenen jalan köysi piilossa tuolla jään reunassa. Toverini ja minä käytimme sitä, kun kapusimme jäätikön poikki. Sen me voimme kietoa vyötäisillemme."