II.
Siitä tuli vaikea ja hiostava kapuaminen. Aurinko paahtoi kuin pätsi huikaisevalle jäänpinnalle, ja hiki juoksi virtoina ponnistuksista läähättäväin miesten huokosista. Oli sellaisia lukemattomien halkeamain ja onkaloiden ristiin rastiin täyttämiä paikkoja, etteivät he tunnin hengenvaarojen ja vaivojen palkaksi päässeet etenemään kuin satasen metriä. Kello kahdelta iltapäivällä Smoke antoi pysähdysmerkin jäänkattaman vesisyöverin reunalla.
"Maistelkaamme nyt hiven sitä kuivaa lihaa", sanoi hän. "Olen elänyt laihalla muonalla, ja polventaipeeni vapisevat. Lisäksi olemme jo pahimmasta päässeet. Meillä on vain kolmensadan metrin matka vuorennyppylöille, ja se on helposti taivallettu, lukuunottamatta sitä vihoviimeistä pinnettä, mikä odottaa meitä vyöryjäätikön juurella. Jääsilta siellä on hyvin hauras, mutta Shorty ja minä kyllä selviydyimme siitä."
Aterioidessaan miehet tekivät lähempää tuttavuutta, ja Andy Carson kertoi elämäntarinansa. "Tiesin kerran löytäväni Surprise-järven", mutisi hän suu täynnä purtavaa. "Se oli välttämätöntä. Epäonnistuin French Hill Benchessä, Big Skookumissa ja Monte-Cristossa, ja silloin oli joko löydettävä Surprise-järvi tai kuoltava. Ja nyt olen tässä. Vaimoni tiesi, että sen löydän. Olen sangen optimistinen, mutta siinä uskossa hän on vielä monta vertaa lujempi kuin minä. Hän on ihmenainen, mestari — säikkymätön, tarmoa sormenpäitä myöten, kuolemaa uhmaileva, sankaritar kiireestä kantapäähän, todellinen ihannevaimo, joka ei sula sateessa eikä taitu tuulessa. Katsokaahan tätä."
Hän avasi kellonsa kuoren, ja sen sisäpuolella Smoke näki valokuvan vaaleahiuksisesta naisesta, jolla oli naurava lapsi kummassakin kainalossa.
"Poikiako?" kysyi hän.
"Poika ja tyttö", vastasi Carson ylpeästi. "Poika on puolitoista vuotta vanhempi sisartaan. He voisivat olla jo sangen isoja, mutta meidän oli täytynyt odottaa. Vaimoni oli sairas, nähkääs. Keuhkot. Mitä me sellaisesta ymmärsimme? Minä olin kirjanpitäjä, chicagolaisen rautatien palveluksessa, kun menimme naimisiin. Hänen sukunsa oli keuhkotautinen. Sen ajan lääkärit eivät paljoa osanneet. He sanoivat sitä perinnölliseksi. Se oli vaimoni koko suvulla. He tartuttivat toisensa sitä tietämättään. Uskoivat, että se oli synnynnäistä. Asuin vaimoineni kaksi ensimmäistä vuotta heidän luonaan. En pelännyt. Suvussani ei ollut lainkaan keuhkotautia. Sain sen. Se oli tarttuvaa. Olin saanut sen siksi, että olin hengittänyt heidän ilmaansa.
"Keskustelimme siitä, vaimoni ja minä. Sitten hylkäsin perhelääkärin ja käännyin tieteen kehitystä seuranneen ammattimiehen puoleen. Hän sanoi samaa, mitä itse olin ajatellut, ja hän sanoi, että Arizona oli meille soveliain oleskelupaikka. Muutimme sinne — rahattomina, tyhjinä. Sain lammaspaimenen paikan ja jätin vaimoni kaupunkiin — keuhkotautikaupunkiin.
"Minä elin ja nukuin paljaan taivaan alla ja aloin toden teolla tervehtyä. Olin poissa kotoa kuukausimääriä kerrallaan. Joka kerta kun palasin, oli vaimoni entistä huonompi. Mutta nyt meillä oli kokemusta. Vein hänet mukanani pois kaupungista, ja hän paimensi lampaita apunani. Neljänä vuotena, talvella ja kesällä, pakkasessa ja helteessä, sateessa ja lumituiskussa kartoimme kattoa ja olimme alituisesti liikkeellä. Olisittepa nähnyt, miten muutuimme — ruskeiksi kuin kirsikat, laihoiksi kuin intiaanit, sitkeiksi kuin nahka. Kun luulimme parantuneemme, siirryimme San Franciscoon. Mutta olimme pitäneet liian kiirettä. Toista kuukautta siellä oltuamme saimme kumpikin lievän veriyskän. Muutimme kotijumalamme takaisin Arizonaan lampaitten pariin. Vielä kaksi vuotta. Silloin siitä tuli valmis. Täysin parantuneita.
"Sitten hylkäsimme kaupungit toden teolla. Vaeltelimme Tyynen meren rannikkoa, kunnes Oregon lumosi meidät. Asetuimme Rogue Riverin laaksoon ja viljelimme omenia. Sillä seudulla on suuri tulevaisuus, vaikkei kukaan sitä tiedä. Sain maata — vuokralle luonnollisesti — neljästäkymmenestä dollarista acren. Kymmenen vuoden perästä sen arvoon viisisataa.