Cultus-George ei vastannut. Hän veti jälleen henkeään.
"Niin, me valkoiset miehet olemme hirviöitä", sanoi Smoke hetken kuluttua harmissaan osasta, jota oli joutunut esittämään. "Me voimme myydä sielummekin kullasta, mutta joskus me unohdamme itsemme, alttiina vaikka mihin, ja teemme mitä tahansa, välittämättä siitä, mitä se meille maksaa. Ja silloin ei ole hyvä leikitellä kanssamme. Me tahdomme nyt tietää: lähdettekö mukaan ajomieheksi?"
Cultus-George taisteli itseään vastaan. Hän ei ollut pelkuri. Kenties pelottelu oli nyt saavuttanut äärimmäisen rajansa, ehkä hän oli hullu, jos antoi myöten? Ja hänen miettiessään kidutti Smokea salainen levottomuus, että itsepäinen villi antaisi hirttää itsensä härkäpäisyydessään.
"Miten paljon maksatte?" sanoi Cultus-George.
Smoke kohotti kättään merkiksi.
"Minä lähden", sanoi Cultus-George hyvin nopeasti, ennen kuin silmukka ehti kiristyä.
IV.
Shorty kertoi sittemmin "Annie Minessä":
"Ensimmäisenä apuretkikunnasta saapui perille Cultus-George veijari, kolme tuntia ennen Smoken rekeä, ja sitten tuli Smoke kauniina kakkosena. Mutta hetket olivatkin jo täpärällä silloin, kun kuulin Cultus-Georgen hoilaavan koirilleen vuorenharjanteella, sillä siunatun siwashit olivat jo syöneet mokkasiinini, kintaani, nahkahihnani ja puukontuppeni, ja jotkut heistä alkoivat jo katsella palavalla himolla minua — koska olin heitä lihavampi."
"Entä Smoke? Hän oli kuitimpi kuin puolikuollut. Hän hääri hetkisen kaikkialla ja auttoi valmistamaan ruokaa kahdellesadalle nälkään nääntyvälle siwashille, kunnes nukahti polvilleen luullen sulattavansa lunta kasarissa. Annoin hänelle makuusäkkini, mutta enkös saanut kuin saanutkin, hitto soikoon, työntää häntä siihen, niin lopussa hän oli. Minä voitan varmasti hammastikut. Ja totisesti uskon, että koirat ansaitsivat ne kuusi lohta, jotka Smoke antoi niille päivällisaikaan."