"Se ei pitennä matkaa päivälläkään", vakuutti Smoke. "Siitä tulee kenties vain mailin lisäys."
"Ihmiset ovat kuolleet mailia lyhyemmilläkin matkoilla", vastasi Shorty ja ravisti päätään synkän alistuvasti. "Mutta minkäs sille voi, että maailmassa on murheitakin. Jaloillenne, senkin arkakäpälät — jaloillenne! Hei, Bright! Hei!"
Johtajakoira totteli, ja koko valjakko alkoi ponnistella eteenpäin pehmeässä lumessa.
Se oli raskasta työtä. Sekä miehet että koirat olivat eläneet monta päivää niukalla ruoalla eivätkä olleet oikeissa voimissaan. He noudattelivat tosin joen äyrästä, mutta se oli niin jyrkkä, että kulku oli yhtämittaista vaivalloista kapuamista. Ja korkeat kallioseinämät puristuivat pian niin lähelle toisiaan, että heidän matkansa kävi ahtaan rotkon pohjaa pitkin. Illan hämärä muuttui korkeiden vuorten välissä melkein pimeäksi.
"Tämä on sadin", sanoi Shorty. "Kaikki näyttää epäilyttävältä. Pohja on ontto. Täällä ei meille kunnian kukko laula."
Smoke ei vastannut, ja puoli tuntia he ponnistelivat ääneti eteenpäin.
"Minä kuulen nyt kuiskauksia omasta kallostani", sanoi Shorty viimein. "Kuulen aivan selvästi ääniä, ja sanon sinullekin, mitä ne puhuvat, jos kuunnella tahdot."
"Anna kuulua", sanoi Smoke.
"Niin, ne sanovat suoraan, ettemme milloinkaan pääse tältä rotkotieltä, emme monessakaan päivässä. Jäämme tänne virumaan, vieläpä hyvin pitkäksi aikaa."
"Eivätkö ne puhu mitään muonasta?" kysyi Smoke jurosti. "Meillä ei ole evästä moneksi päiväksi."