"Kas vain, enpä näemmä pääse teistä hevin eroon", vastasi Smoke hilpeästi. "Missä toverinne ovat?"
"He menivät juomaan lasin lämpimikseen. Jättivät minut pitämään teitä silmällä, ja sen aion totisesti tehdä. Mihin te hankkiudutte, Smoke? Eroon ette meistä pääse, ja siksi voitte yhtä hyvin ottaa meidät mukaanne. Olemmehan joka ainoa ystäviänne, kuten tiedätte."
"Toisinaan voi ottaa ystävänsä mukaan", vastasi Smoke vältellen, "toisinaan ei. Nyt on sellainen kielteinen kerta. On parasta, että menette levolle. Hyvää yötä."
"Tänä yönä ei nukuta. Ette tunne meitä, Smoke. Riipumme teissä kuin takiaiset."
Smoke huokasi. "No hyvä, Bill, jos välttämättä tahdotte ajaa aikeenne läpi, niin minkäpä sille. Lähtekäämme nyt, Shorty, meillä ei ole enää aikaa viivytellä."
Saltman päästi kimeän vihellyksen, kun reki lähti liikkeelle, ja seurasi sitä. Mäen alta ja tasangolta kuului vartioitten vihellyksiä. Shorty hoiti ohjaustankoa, Smoke ja Saltman kulkivat rinnakkain.
"Kuulkaahan, Bill", sanoi Smoke, "teen teille ehdotuksen. Tahdotteko tulla mukaamme — yksinänne?"
Saltman ei epäröinyt. "Ja jättää toverit tyhjille. Ei, parahin herra.
Tulemme kaikki yhdessä."
"Silloin on teillä ensivuoro", huudahti Smoke ruveten nyrkkeilyasentoon ja pakottaen toisen tiepuolen syvään hankeen.
Shorty löi piiskalla koiria ja ajoi valjakkoineen etelää kohti, yksinäisten kukkulamajojen välitse Dawsonin taakse vievää tietä. Smoke ja Saltman kieriskelivät lumessa, toisiinsa kietoutuneina. Smoke oli mielestään parhaassa kunnossaan, mutta lihaksikas ja karaistunut Saltman oli kolmattakymmentä kiloa raskaampi ja sai hänet usein alleen. Smoke makasi aivan hiljaa ja lepäsi. Mutta joka kerta, kun Saltman koetti irroittautua hänestä ja lähteä, Smoke tarrasi häneen kiinni ja painiskelu alkoi uudelleen.