"Miksi teillä oli sorkkarauta ja teräsvarppia mukananne silloin illalla?"
"Se ei koske rahtuakaan teitä, Bill. Mutta jos tämä Shorty tahtoo sen selittää, niin — mielihyvällä minun puolestani."
"Sen minä kyllä teenkin!" huudahti Shorty ja luikahti puuhakkaana tuvasta. Hän avasi suunsa, mutta alkoi äkkiä epäröidä ja kääntyi kumppaninsa puoleen. "Totta puhuen ja näin meidän kesken, Smoke: minunkaan mielestäni se ei lainkaan liikuta heitä. Tule nyt tupaan. Muuten kahvi jäähtyy juomattomaksi."
Ovi sulkeutui, ja kolmesataa miestä jäi seisoskelemaan noloina ja murisevina ryhminä.
"Kuulkaahan, Saltman", sanoi eräs mies, "luulin, että te johdattaisitte meidät sinne — ties minne."
"Siitä ei ole kysymystäkään", vastasi Saltman jurosti. "Sanoinhan, että Smoke olisi oppaana. Te tiedätte yhtä paljon kuin minäkin ja me tiedämme kaiken kaikkiaan, että Smokella on jotakin piilossa jossakin. Miksi muuten hän olisi maksanut Sandersonille kaksikymmentäviisituhatta? Ei ainakaan tästä viheliäisestä kaupunkialueesta, se ainakin on varmaa."
"No, entä mitä nyt teemme?" kysyi joku surkeasti.
"Minä puolestani ainakin aion lähteä aamiaiselle", sanoi Wildwater
Charley hilpeästi. "Toittepa tällä kertaa meidät umpikujaan, Bill."
"Sitä minä en totisesti tehnyt", tenäsi Saltman. "Smokehan oppaana oli. Muuten: osaatteko te selittää niiden kahdenkymmenen viidentuhannen seikan?"
Puoli kymmeneltä, päivän enemmän valjettua, Shorty avasi varovasti oven ja katseli ulos. "Tuhat tulimmaista", huudahti hän, "ne ovat talsineet Dawsoniin joka sorkka. Luulin niiden leiriytyneen tänne."