"Taipalen teko käy paljon ripeämmin, kunhan olemme lepuuttaneet päivän jalkojamme ja mokkasiinejamme", sanoi Smoke ajatuksissaan. "Jos satut vuorenharjanteelle, niin luo yleissilmäys ympäristöön. Todennäköisesti tulemme hyvinkin pian tasangolle. Siihenhän La Perle kehoitti meitä huomiotamme kiinnittämään."
"Hm. Omista kertomuksistaan päättäen La Perle kulki tällä seudulla kymmenen vuotta sitten, ja silloin hän oli niin nälkiintynyt, ettei tietänyt, mitä näki. Ja hän myönsi, ettei hän itse koskaan ollut nähnyt valkeita intiaaneja — se oli Antonin kipparijuttu. Lisäksi Anton heitti henkensä kaksi vuotta ennen meidän Alaskaan-tuloamme. Mutta katsastelenpa ympärillemme huomenna ja ehkäpä saan hirven näköpiiriini. Mitähän, jos kömpisimme makuusäkkiin nyt."
II.
Smoke vietti aamun leiripaikalla, ompeli koiranmokkasiineja ja korjaili valjaita. Kello kahdeltatoista hän valmisti aterian kahdelle hengelle, söi oman osansa ja odotteli Shortya takaisin tulevaksi. Tuntia myöhemmin hän kiinnitti lumikengät jalkaansa ja lähti kumppaniaan etsimään. Shortyn lumikenkien jäljet johtivat laidunmaan poikki ja sitten ylös vuorenharjanteen loivaa rinnettä. Jokiäyräällä kasvavat ensimmäiset kuuset olivat mailin päässä, ja Shorty oli ilmeisesti kulkenut kuusikkoon ja sieltä edelleen. Smoke katsoi kelloaan, ajatteli lähestyvää pimeää, koiria ja leiripaikkaa ja päätti vastenmielisesti olla jatkamatta matkaa. Mutta ennen kuin hän kääntyi äskeisille jäljilleen, hän tarkasteli kauan ympäristöään. Koko läntinen taivaanranta oli lumipeitteisine Kalliovuorten-huippuineen kuin sahanterä. Koko vuoristo, sarja sarjan takana, näytti kilvoittelevan luodetta kohti ja nostavan tien pystyyn siltä, joka pyrki La Perlen mainitsemalle aavalle tasankomaalle. Smoke aprikoi, mitenkähän monia vaeltajia ennen häntä oli yllättänyt tuo kauhistava näky heidän ennätettyään tänne asti. La Perle ei ollut lannistunut, mutta hän oli tullut Kalliovuorten itäiseltä rinteeltä.
Sydänyöllä Smoke piti vireillä isoa tulta opastaakseen Shortya. Ja aamulla, kun hän oli purkanut leirin ja valjastanut koirat, hän jatkoi etsimistään. Ahtaassa jokilaaksossa hänen johtajakoiransa höristi korviaan ja haukahti. Sitten Smoke kohtasi kuusi intiaania. Nämä matkasivat koiritta, ja kullakin oli vain hyvin kevyet varusteet selässä. He ympäröivät Smoken ja herättivät hänessä suurta hämmästystä. Oli aivan ilmeistä, että he olivat etsineet häntä. Hän kuuli kohta, että he puhuivat intiaanimurretta, josta hän ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa. He eivät olleet valkeita intiaaneja, mutta he olivat kookkaampia ja jykevätekoisempia kuin Yukonin jokilaakson intiaanit. Viidellä oli Hudsonbay-yhtiön vanhanaikaiset pitkäpiippuiset rihlat, kuudennen käsissä Smoke näki winchesterin, jonka hän tunsi Shortyn omaksi.
Hänet oli helppo vangita, kun hän aseettomana ei voinut muuta kuin antautua. Reen kuorman intiaanit jakoivat kantamuksiinsa, ja Smoke sai kannettavakseen omansa ja Shortyn makuuturkit. Koirat vapautettiin valjaista, ja kun Smoke vastusti sitä, selvitti eräs intiaaneista elein, että tie oli reenkulkematon. Smoke taipui välttämättömyyteen, kohotti reen kannoilleen pystyyn jokiäyrään hankeen ja lähti puurtamaan vartijainsa myötä. He seurasivat joen vartta runsaasti kymmenen mailia, mutta jättivät sen, kun se kääntyi länteen, ja suuntasivat kulkunsa itään, kapeaa sivujokea pitkin.
Ensimmäisen yön he viettivät useita päiviä vanhassa leirissä. Tältä leiripaikalta lähti lukuisia lumikengänjälkiä — niiden astumia, jotka ottivat Shortyn vangikseen, ajatteli Smoke, ja hänen onnistui erottaa Shortyn muita kapeamman lumikengän jäljet. Kun hän merkkien avulla tiedusteli intiaaneilta asiaa, nyökkäsivät nämä myöntävästi ja viittasivat pohjoiseen.
Seuraavina päivinä he viittoilivat aina pohjoista kohden, ja tie, joka kiemurteli lukemattomien jyrkkien vuorenhuippujen lomitse, vei pohjoiseen. Joka askelella näytti tie kolkossa erämaassa nousevan pystyyn, mutta se mutkitteli ja etsi itselleen ylipääsypaikkoja, löysi matalat harjanteet, väisti korkeat ja kulkukelvottomat kukkulaketjut. Smoken vartijat, kaikki nuoria miehiä, kulkivat kevyesti ja ripeästi, eikä hän voinut olla tuntematta iloista ylpeyttä, kun kesti heidän rinnallaan. Intiaanit olivat pitkäin vaellusten karaisemia ja tottuneet lapsuudestaan lumikenkiin, mutta hän oli niin mainiossa kunnossa, että matka ei rasittanut häntä sen enempää kuin heitäkään.
Kuuden päivän kuluttua he pääsivät keskimmäiselle solalle, joka sitä reunustaviin vuoriin verraten oli matala, mutta sinänsä kauhistavan korkealla. Vielä viisi päivää ristiin rastiin vaellettuaan he tulivat aukealle, matalakumpuiselle seudulle, jonka La Perle oli kymmenen vuotta aikaisemmin löytänyt. Smoke tunsi sen heti ensi silmäyksellä. Niin kauas kuin katse kantoi, oli aaltoilevaa tasankoa. Idässä Kalliovuorten huiput kohottivat lumikatteisia muurejaan taivasta kohti. Etelässä ja lännessä levittäytyivät ne harjannesarjat, joiden yli he olivat kulkeneet. Ja tässä niiden välisessä painanteessa oli La Perlen löytämä maa — luminen, mutta määräaikoina vuotta varmasti runsasriistainen ja kesäisin hymyilevä, metsäkukkia uhkuva maa.
He vaelsivat leveää jokea myöten, lumitaakkojen alla taipuvien raitojen ja paljaitten haapojen lomitse, läpi mahtavien kuusikkoviidakkojen ja tulivat äskenjätetylle leiripaikalle. Sitä sivuuttaessaan Smoke laski neljä-viisisataa nuotiota ja arvioi kansan lukumäärän useaksi tuhanneksi. Tietä oli niin vast'ikään kuljettu, ja väkijoukko oli polkenut sen niin kovaksi, että Smoke ja hänen seuralaisensa irroittivat lumikengät jaloistaan ja paransivat vauhtia pelkissä mokkasiineissa kävellen.