"Mutta Antonin onnistui paeta", heitti Smoke taisteluhaasteeksi.
"En muista sellaista nimeä. Kauanko siitä on?"
"Neljä- tai viisitoista vuotta", vastasi Smoke.
"Vai niin, ja hän pääsi tosiaankin täältä? Olen usein ajatellut, miten hänen on mahtanut käydä. Nimitimme häntä Pitkähampaaksi. Hän oli voimakas mies."
"La Perle kulki tämän seudun poikki kymmenen vuotta sitten."
Snass pudisti päätään.
"Hän löysi leiritulienne jätteitä. Oli kesä silloin."
"Se selittää asian", vastasi Snass. "Kesäisin olemme satojen mailien päässä pohjoisessa."
Mutta ponnistuksistaan huolimatta Smoke ei saanut pienintäkään vihiä siitä, mikä Snass oli ollut miehiään ennen pohjoisiin erämaihin kotiutumistaan. Vaikka Snass olikin sivistynyt mies, ei hän ollut sen jälkeen lukenut kertaakaan kirjoja tai sanomalehtiä. Hän ei tietänyt, mitä maailmassa oli tapahtunut tai tapahtui, eikä halunnutkaan sitä tietää. Kullankaivajat eivät milloinkaan häirinneet hänen aluettaan, ja siitä hän iloitsi. Ulkomaailmaa ei hänelle ollut olemassa. Eikä hän kärsinyt siitä puhuttavan.
Ei Labiskweekaan voinut millään tavoin valaista noita menneitä päiviä. Hän oli syntynyt metsästysalueella. Hänen äitinsä oli elänyt kuusi vuotta hänen syntymänsä jälkeen. Hän oli ollut hyvin kaunis, ainoa valkoinen nainen, minkä Labiskwee oli nähnyt. Hän sanoi sen kaihoavin äänin, ja tuhansin tavoin hän osoitti kaipaavansa suureen ulkomaailmaan, jonka ovet hänen isänsä oli sulkenut. Mutta hän ei puhunut kaipauksestaan. Hän oli jo lapsuudestaan alkaen huomannut, että hänen isänsä joutui raivon valtaan, kun siitä mainittiin.