Labiskwee silmäsi McCania, joka kulki kappaletta jäljempänä, ja sanoi hiljaa Smokelle: "Hän syö. Se ei ole hyväksi."
Smoke katsoi irlantilaista. Tämä matusteli salaa peurantalia, jota hänellä oli taskussaan.
"Ei syödä ruoka-aikojen välillä, McCan", huusi hän käskevällä äänellä. "Edessämme olevissa seuduissa ei ole metsänriistaa, ja muona on jaettava määräannoksiin matkalla. Teidän on käyttäydyttävä rehellisesti, jos aiotte olla seurassamme."
Kello yhdeltä hanki muuttui niin pehmeäksi, että sukset upposivat, ja ennen kello kahta kävi lumikengillä kulkukin mahdottomaksi. He leiriytyivät ja söivät ensimmäisen ateriansa. Smoke jakoi muonan. McCanin varasto tuotti pettymyksen. Hän oli sullonut ruokasäkkinsä pohjalle niin paljon hopeaketunnahkoja, että ruokatarpeille oli jäänyt vain vähän tilaa.
"En huomannut tosiaankaan, että niitä tuli niin monta", selitti hän. "Tein sen pimeässä. Mutta niiden raha-arvo on hyvin suuri. Ja näillä ammustarpeillamme saamme ammutuksi tavattomasti riistaa."
"Sudet syövät teidät tavattomalla ruokahalulla", kuului Smoken tylynpuoleinen vastaus, ja Labiskween silmät salamoivat vihaa.
Seuraavana päivänä joki laajeni leveään vuorilaaksoon, ja he olivat tarttua jo alangossa lumeen, ennen kuin pääsivät lähimmälle vuorenharjanteelle, jonka rinteellä hanki kannatti.
"Kymmenen minuuttia myöhästyneinä olisimme takertuneet kiinni", sanoi Smoke, kun he pysähtyivät hengästyneinä harjanteen laella. "Nyt olemme tuhat jalkaa korkeammalla."
Mutta sanaakaan virkkamatta Labiskwee osoitti puiden välitse näkyvälle avoimelle kentälle. Keskellä sitä näkyi hajanaisessa jonossa viisi mustaa pilkkua, jotka liikkuivat hyvin hitaasti.
"Nuoret miehet", sanoi Labiskwee.