"He kahlaavat vyötäisiään myöten", sanoi Smoke. "He eivät saa tukevaa jalansijaa tänä päivänä. Meillä on monen tunnin etumatka. Kiiruhtakaa, McCan. Nyt emme syö niin, ettemme jaksa matkaa jatkaa."
Ylänkölaaksossa, jossa he nyt olivat, ei hangen kuori sulanut ennen kello kolmea iltapäivällä, ja silloin he olivat ennättäneet vuoren varjoon, jossa hankiainen oli par'aikaa taas riittymässä. He pysähtyivät vain kerran ottaakseen käsille McCanin takavarikoidun peurantalin, jota he söivät kulkiessaan.
Pitkää hämäräaikaa seurasi pimeä — taivas oli pilvien peitossa. Kello yhdeksältä he leiriytyivät vaivaiskuusikkoon. McCan oli sairas ja kurja. Päivämarssi oli ollut rasittava, ja huolimatta yhdeksänvuotisesta napaseutukokemuksestaan hän oli syönyt lunta. Nyt hänen suutaan kuivasi tuskallisesti. Hän kyyrötti voihkien tulen ääressä toisten laittautuessa levolle.
Labiskwee oli uupumaton, eikä Smoke voinut olla ihmettelemättä hänen elinvoimaansa ja kestävyyttään. Ja hänen hilpeytensä ei ollut milloinkaan teennäistä. Hänellä oli aina naurunhelähdys tai hymy Smokelle, ja hänen kätensä viivähti aina hyväillen Smoken kädessä, kun hän sattui sitä koskettamaan. Mutta aina, kun hän katseli McCania, hänen kasvonsa kovenivat, ja hänen silmänsä salamoivat kylmästi.
Yöllä rupesi tuulemaan ja pyryttämään lunta, ja koko päivän kestävässä myrskyssä he ponnistelivat eteenpäin lumen sokaisemina. He jatkoivat vaellustaan kaksi päivää, harhailivat väärien harjujen yli, ja näinä kahtena päivänä he jättivät kevään taaksensa ja kulkivat talven valtakunnassa.
"Nuoret miehet ovat häipyneet jäljiltämme. Mikä estää meitä päiväksi pysähtymästä?" sanoi McCan rukoilevasti.
Mutta lepoa ei suotu. Smoke ja Labiskwee käsittivät tilanteen vaarallisuuden. He olivat eksyneet jylhään vuoristoon eivätkä olleet nähneet ainoatakaan eläintä tai sellaisen jälkeä. Päivän toisensa perästä he raivasivat tietään vaikeakulkuisessa seudussa, joka pakotti heidät umpimähkään kulkemaan jokiuomia ja rotkolaaksoja, jotka vain harvoin johtivat länteen. Sellaiseen tultuaan heillä ei ollut muuta keinoa kuin kuin kulkea minne se vei, sillä sivuilla ylenevät jääpeitteiset huiput ja korkeat harjanteet olivat luoksepääsemättömiä. Kauheat ponnistukset ja pakkanen kuluttivat voimia, mutta siitä huolimatta heidän oli pakko pienentää ruoka-annoksia.
Eräänä yönä Smoke heräsi käsikähmän ääneen. Hän kuuli selvästi ähkymistä McCanin makuupaikalta. Hän potkaisi nuotiota, niin että se leimahti liekkiin, ja sen valossa hän näki Labiskween kuristavan irlantilaista kurkusta ja pakottavan hänet sylkemään suuntäyden puoleksipureskeltua lihaa. Labiskwee vei kätensä vyötäisilleen ja tarttui puukkoonsa.
"Labiskwee!" huudahti Smoke käskevällä äänellä.
Käsi epäröi.