"Älä tee sitä", sanoi Smoke mennen hänen luokseen.
Labiskwee vapisi vihasta, mutta hetken vielä epäröityään käsi painoi vastahakoisesti puukon takaisin tuppeen. Aivan kuin peläten, ettei kykenisi hillitsemään itseään, hän meni nuotiolle ja lisäsi sen puita. McCan kohosi istualleen, vikisten ja sähisten, ja solkkasi kauhun ja raivon vallassa tolkuttoman selityksen.
"Mistä saitte lihan?" tutki Smoke.
"Tarkasta hänet", sanoi Labiskwee.
Se oli hänen ensimmäinen sanansa, ja hänen äänensä värisi vihasta, jota hän ei voinut hillitä.
McCan koetti hangotella vastaan, mutta Smoke tarttui tanakasti häneen ja tarkasti hänet vetäen peuranlihakimpaleen hänen kainalostaan, jossa se oli sulanut ruumiinlämmöstä. Smoke kuuli Labiskween huudahtavan. Nuori nainen oli kumartunut McCanin kantamusta avaamaan. Lihan asemesta hän veti sieltä esiin jäkäliä, kuusenhavuja, risuja — jos jotakin moskaa, jota mies oli tunkenut kantamukseensa, jotta se näyttäisi oikean kokoiselta, joskaan ei painanut entistään.
Jälleen sipaisi Labiskween käsi kuvetta, ja hän hyökkäsi roiston kimppuun, mutta joutuikin Smoken syliin, jossa hän itki voimattomasta raivosta.
"Oi, rakkaani, enhän minä ruoan takia", nyyhkytti hän, "sinun, sinun elämäsi vuoksi minä… Se koira! Hän syö sinua!"
"Kyllä me silti jäämme elämään", lohdutti Smoke. "Tästä lähtien hän saa kantaa vain jauhoja." Hän painoi Labiskween rintaansa vasten. "Armas, surmaaminen on miesten tehtävä. Naiset eivät surmaa."
"Etkö rakastaisi minua, jos surmaisin tuon koiran?" kysyi Labiskwee hämmästyneenä.