"En niin suuresti kuin nyt", vastasi Smoke vältellen.
Labiskwee huokasi alistuvasti. "No hyvä", sanoi hän, "siis en surmaa häntä."
XI.
Nuoret miehet vainosivat heitä hellittämättä. Ihmeellisen onnen suosimina ja laskien, mikä tie pakolaisten oli valittava, nuoret miehet löysivät lumimyrskyn puoleksi peittämät jäljet ja seurasivat sitten niitä itsepintaisesti. Kun sattui lumipyry, kääntyivät Smoke ja Labiskwee kaikkein aavistamattomimmille teille, menivät itään, kun paras tie kulki etelään tai länteen, ja kiersivät matalan harjun kiivetäkseen korkeampaa. Olihan samantekevää, minne kulki, sen jälkeen kun he olivat eksyneet. Mutta he eivät voineet päästä eroon nuorista miehistä. Monesti he voittivat useita päiviä, mutta vainoojat sukelsivat aina uudelleen näköpiiriin.
Smoke sekaantui aikamäärälaskuissaan: yöt ja päivät, myrskyt ja levähdykset vain tulivat ja menivät. Korkeat vuorenhuiput kohosivat heidän yläpuolellaan heltymättömän julmina, ja niiden yllä kaartui kylmä, sininen avaruus. He pakenivat pimeitten rotkosolien kautta, joiden paljaat kallioseinämät kohosivat äkkijyrkkinä, ja vaelsivat poikki jääpeittoisten laaksojen, joissa jähmettyneet järvet lepäsivät syvällä heidän jalkainsa alla. Ja eräänä kahden myrskyn välisenä yönä taivaalla loisti kaukainen tulivuorenpurkaus. Se ei uudistunut sen jälkeen, eivätkä he tietäneet, oliko se ehkä ollut vain unennäköä.
Hankiaista peitti uusi, monen metrin paksuinen lumi, joka vuorostaan kuorettui ja peittyi jälleen uuteen lumeen. He ryömivät kuin madot jyrkillä vieremillä ja heräsivät usein unesta, kun lumivyöry pauhasi niiden kupeilla. He lepäsivät tulta tekemättä metsärajan yläpuolella ja sulattivat liha-annoksensa ruumiinlämmöllään, jotta voisivat syödä. Ja kaiken tämän Labiskwee kesti samanlaisena kuin ennenkin. Hän ei koskaan menettänyt hilpeyttään, paitsi silloin, kun hän katseli McCania, ja lamauttavimpinakin uupumuksen ja pakkasen hetkinä hänen rakkautensa Smokea kohtaan pysyi yhtä kaunopuheisena kuin ennen.
Kuin kissa hän katseli jokaista laihojen annosten jakoa, ja Smoke näki, ettei hän olisi suonut McCanille ainoatakaan ruoan hiventä. Kerran hän jakoi ruoan. Kohta Smoke sai kuulla, miten hurjat vastalauseet ryöppysivät McCanin suusta. Ei ainoastaan tälle, vaan myöskin itselleen hän oli antanut pienemmän osuuden kuin Smokelle. Sen jälkeen Smoke jakoi ruoan itse. He joutuivat erästä lumimyrskyä seuranneeseen lumivyöryyn ja vierivät sata metriä vuoren kuvetta; he olivat puoleksi möyhennyksenä, mutta muuten vahingoittumattomia mäenlaskunsa alapäässä. Mutta McCan oli kadottanut kantamuksensa, jossa kaikki jauhot olivat. Uusi äskeistä isompi lumivyöry hautasi sen, niin että heidän oli jätettävä kaikki toivo sen löytymisestä. Vaikka McCan oli syytön onnettomuuteen, ei Labiskwee sen jälkeen milloinkaan katsonut irlantilaista, ja Smoke tiesi, ettei hän uskaltanut sitä tehdä — itseään peläten.
XII.
Oli hievahtamattoman tyyni aamupäivä, taivas kaartui kuultavan sinisenä, ja auringonpaiste kimallutti lunta. Ilma seisoi ja puri kuin veitsi. Sadan mailin etäisyydessä olevat vuorenhuiput, jotka muodostivat Kalliovuorten selkärangan, näkyivät selvinä kuin viiden mailin päästä.
"Pian tapahtuu jotakin", kuiskasi Labiskwee. "Etkö sinä sitä tunne?
Kaikki on niin kummallista."