Nuoria miehiä ei näkynyt. He olivat joko kuolleet vuorenharjanteen toisella puolella tai kääntyneet takaisin.
XIII.
Heillä oli niin vähän ruokavaroja, että he eivät uskaltaneet syödä kymmenettä osaa siitä, minkä tarvitsivat, eivätkä sadatta osaa siitä, mitä halusivat, ja heidän vaeltaessaan seuraavina päivinä autiossa vuoristossa heidän elämäntuntonsa väsyi väsymistään, ja koko kulku oli melkein kuin unta. Lähes kaikki, minkä he tekivät, oli tiedotonta ja koneellista. Herkeämättä he ponnistelivat länttä kohti, ja alituisesti heitä ehkäisivät ja pakottivat pohjoiseen tai etelään lumihuiput ja ylikulkemattomat vuorenharjanteet.
"Etelään ei ole mitään tietä", sanoi Labiskwee. "Vanhat tietävät sen.
Länteen, vain länteen vie tie."
Sitten tuli päivä, jolloin ilma pakastui ja alkoi sataa sankasti lunta, mutta se ei ollut tavallista lunta, vaan isojen hiekkajyvien kokoisia jääkiteitä. Koko päivän ja yön kesti lumen tuloa, jota jatkui sitten kolme päivää ja yötä. Oli mahdoton jatkaa matkaa, ennen kuin aurinko muodosti hankiaisen. He makasivat sen tähden peitteihinsä kääriytyneinä ja lepäsivät, syöden entistä vähemmän, koska heidän ei tarvinnut ponnistella. Annos oli niin pieni, ettei se kyennyt tyydyttämään edes pahinta nälkää, jonka tyyssijana olivat pikemminkin aivot kuin vatsa. Houreissaan, riittämättömän ravinnon herpaisemana Labiskwee tarttui nyyhkyttäen ja sokeltaen seuraavan päivän annokseen ja ahtoi sen suuhunsa.
Silloin Smoke sai nähdä ihmeen. Labiskwee heräsi tietoisuuteen tuntiessaan ruoan hampaittensa välissä. Hän sylki sen ulos ja iski nyrkillään suutaan, joka oli langennut rikokseen.
Pitkällisen lumisateen jälkeen alkoi ankara tuuli, joka kuljetti kuivia, pieniä jääkiteitä samoin kuin erämaan myrsky hiekkaa. Koko yön kesti lumipilven vyöryntää, ja seuraavan kirkkaan ja kylmän päivän väkevässä valossa sekapäinen Smoke näki väsyneillä silmillään näyn, jota hän piti unena. Ylt'ympärillä kohosi korkeita vuorenhuippuja hirmuisten, vaanivien jättiläisten muotoisina. Ja jokaiselta vuorenhuipulta hulmusi vilkkuen ja aaltoillen, heleänsiniselle taivaalle leiskahdellen äärettömiä lumiviirejä, mailien pituisia, maidonvalkeita ja utuisia, päärmeinä värikäs valo-varjoleikki ja auringosta satava salamoiva hopea.
"Silmäni ovat nähneet näyn, joka julistaa Herran tuloa", huudahti Smoke katsellen kiitäviä lumipilviä, joita tuuli hulmutti hohtavina, valkeina silkkihuntuina.
Labiskwee kohosi istumaan peitteittensä välistä.
"Minä näen unta, Labiskwee", sanoi Smoke. "Katso. Uneksitko sinäkin minun untani?"