"Tämä ei ole unta", sanoi Labiskwee. "Vanhat ovat kertoneet minulle tästä. Pian puhaltavat lämpimät tuulet, ja me jäämme elämään ja löydämme tien länteen."
XIV.
Smoke ampui pulmusen, ja he jakoivat sen. Kerran eräässä laaksossa, jossa vaivaiskoivu hangessa seisoen aukoi silmikoltaan, hän ampui jäniksen. Siinä kaikki riista, mitä he tapasivat, lukuunottamatta villihanhien auraa, jonka he kerran näkivät lentävän ohi puolisen mailin korkeudessa länttä ja Yukonia kohden.
"Alalaaksoissa on kesä", sanoi Labiskwee. "Pian se saapuu tännekin."
Labiskween kasvot olivat laihtuneet, mutta hänen suuret, kirkkaat silmänsä kimmelsivät sitä suurempina ja kirkkaampina, ja kun hän katsoi Smokea, hänen villi kauneutensa näytti ylimaallisen kirkastetulta.
Päivät pitenivät, ja lumi alkoi painua. Joka päivä huovettui hanki, joka yö se jälleen jäätyi, ja he tekivät taivalta aamuin ja illoin, mutta keskipäivätunnit heidän täytyi levätä, kun sulava hanki ei kannattanut heidän painoaan. Smoken tullessa lumisokeaksi Labiskwee laahasi häntä vyötäisilleen sitomastaan hihnasta. Ja kun hänelle sattui sama, kuljetti Smoke häntä miehustalleen kiedotusta hihnasta. Nälän näännyttäminä he liukuivat kuin unissakulkijat läpi kesään havahtuvien seutujen, joiden ainoat elolliset olennot he olivat.
Ankarasta uupumuksesta huolimatta Smokea nukkuminen alkoi melkein pelottaa, sillä niin hirveitä olivat hänen unennäkönsä. Ne koskivat aina ruokaa, ja aina tempaisi se pahansuopa voima, joka lähetti hänelle ne unet, ruoan pois hänen huuliltaan. Hän piti päivällisiä tovereilleen San Franciscossa, hän johti itse, hillitöntä, silmiä huikaisevaa nälkää nähden, valmisteluja ja koristeli pöydän verenhohteisilla syyslehdillä. Vieraat saapuivat myöhästyneinä, ja heitä tervehtiessään ja heidän kilpaillessaan sukkeluuksien puhumisessa häntä poltti raivoisa himo päästä pöytään.
Hän tarjosi usein sellaisia päivällisiä, joilla kaikilla oli sama nälkääntappava loppu. Hän oli Gargantua-juhlissa, joissa väkijoukko ahmi lukemattomia kokonaisina paistettuja härkiä; niitä vedettiin esiin hehkuvista uuneista, minkä jälkeen he terävillä veitsillä viiltelivät isoja lihaviiluja höyryävissä reisistä. Sitten hän oli jälleen lapsi ja istui lusikka tukevasti oikeassa kädessä vehnäsmaitovadin ääressä. Hän ajoi takaa arkoja lehmiä ylänkölaitumilla ja tunsi vuosisatojen tuskat koettaessaan turhaan saada puserretuksi niiden nisistä maitopisaraa, ja hän oli inhottavissa vankiluolissa, joissa tappeli rottien kanssa perkkeistä.
Ainoastaan kerran hän näki suloisen unen. Nälkään menehtymäisillään, haaksirikkoisena tai karkulaisena, hän uhmasi Tyynen meren rantatyrskyjä pyydystäen simpukoita, joita oli imeytynyt kallioihin, ja kantoi ne rannalle, missä oli läjittäin kevätmyrskyjen tuomaa kuivaa hylkytavaraa. Niistä hän laati nuotion ja asetti hiillokselle kallisarvoisen saaliinsa. Hän näki, miten simpukat höyrysivät, ja hän halkaisi kuoret, niin että lohenvärinen liha paljastui. Hän tiesi, että ne olivat tarpeeksi kypsyneitä, eikä tällä kertaa ollut pahansuopaa voimaa sieppaamaan ateriaa häneltä. Vihdoinkin — niin hän ajatteli unessaan — hänen unensa toteutui. Mutta hän epäili vieläkin varmassa toivossaan ja hän karkaisi mieltään valmiina katsomaan näkyjensä välttämätöntä muutosta, kunnes lohenvärinen liha oli hänen suussaan — lämpimänä ja herkullisena. Hänen hampaansa iskeytyivät siihen. Hän söi! Ihme oli tapahtunut! Mielenliikutus herätti hänet. Hän havahtui pimeään, hän oli selällään ja kuuli päästelevänsä lyhyitä röhähteleviä ilonäännähdyksiä. Hänen leukapielensä liikkuivat, ja liha narskui hänen hampaissaan. Hän pysytteli liikkumattomana, ja pian hapuilivat pienet sormet hänen huuliaan ja työnsivät pienen lihanpalan niiden väliin. Ja enemmän siksi, että Smoke ei tahtonut syödä, kuin siksi, että hän oli vihainen, Labiskwee itki itsensä nukuksiin hänen käsivarsillaan. Mutta Smoke valvoi ja ihmetteli naisen rakkautta ja naisellisuuden arvoitusta…