Sitten ruokavarat loppuivat. Korkeat vuorenhuiput sulivat yhteen, harjanteet madaltuivat, ja länteen johtava tie kävi lupaavan avoimeksi. Mutta heidän voimansa olivat ehtyneet, ja koska heillä ei ollut ravintoa, koitti pian päivä, jolloin he levolle laskeuduttuaan eivät jaksaneet enää nousta pystyyn.
Labiskwee makasi horroksissa ja hengitti niin huomaamatta, että Smoke toisinaan luuli hänen kuolleen. Iltapäivällä Smoke havahtui oravan kurahteluun. Hän veti käteensä raskaan kiväärinsä ja alkoi tarpoa eteenpäin nuoskeassa lumessa. Hän ryömi nelinkontin, tai horjui pystyssä joka askelella kaatuen, sinne päin, missä orava kurahteli kiukuissaan paeten hänen edellään niin hitaasti, että hän tunsi Tantaloksen tuskia. Hän ei jaksanut ampua pikalaukausta, eikä orava pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Toisinaan Smoke kiemurteli lumisohjossa ja itki voimattomuuttaan. Toisinaan elämänliekki lepatti viimeisillään, ja maailma pimeni hänen silmissään. Hän ei tietänyt, miten kauan viimeistä pyörtymystä oli kestänyt, mutta hän havahtui iltakylmästä väristen, vaatteet jäätyneinä hangen kuoreen, joka parhaillaan oli riittymässä. Orava oli tipo tiessään, ja tuskalla ja vaivalla hän pääsi jälleen Labiskween viereen.
Aurinko oli kiivennyt korkealle, ja orava kurahteli taas kuusikossa, kun hän heräsi Labiskween käsi otsallaan.
"Paina kätesi sydäntäni vasten, rakkaani", sanoi Labiskwee kirkkaalla, mutta heikolla, kuin kaukaa kuuluvalla äänellä. "Minun sydämeni on minun rakkauteni, ja se on sinun kädessäsi."
Kului pitkä aika, ennen kuin hän jälleen puhui. "Muista tarkoin, ettei etelään ole minkäänlaista tietä. Peurakansa tietää sen hyvin. Länteen — sinne on tie — ja sinä olet melkein sillä — ja sinä pääset perille."
Smoke vaipui kuolemankaltaiseen horrokseen, josta Labiskwee herätti hänet jälleen.
"Paina huulesi minun huulilleni", sanoi Labiskwee. "Minä tahdon kuolla niin."
"Me kuolemme yhdessä, armaani", sanoi Smoke.
"Ei." Labiskwee vaiensi Smoken heikolla kädenpuristuksella, ja hänen äänensä oli niin hiljainen, että Smoke tuskin sitä erotti, mutta kumminkin kuuli, mitä hän sanoi. Tyttö hapuili ja penkoi kädellään huppukauluksensa sisustaa ja veti sieltä pienen pussin, jonka painoi Smoken käteen. "Ja nyt huulesi, lemmikkini. Sinun huulesi minun huulilleni ja sinun sydämesi sydäntäni vasten."
Ja tämän pitkän suudelman kestäessä pimeys valtasi Smoken jälleen, ja tullessaan tajuihinsa hän tiesi olevansa yksin ja kuolevansa. Hän tunsi uupunutta iloa siitä, että kuolema tulisi.