Pussi oli hänen kädessään. Sielussaan hymyillen uteliaisuudelle, mikä sai hänet vetämään siderihmasta, hän avasi sen. Siitä valui ruoka-aineita pienenä virtana. Hän tunsi jok'ainoan murun. Labiskwee oli varastanut kaiken itseltään: leivänpaloja, joita Labiskwee oli säästänyt jo kauan, jo ennen kuin McCan kadotti jauhopussin, peuranlihaviiluja ja -nokareita, joista toisissa näkyi hampaanjäljet, talimöykkyjä, kokonainen jäniksen takajalka, valkean portimon takajalka ja kappale sen etujalkaa, pulmusen rinta, jota hän vasten tahtoaan oli maistanut, ja sen reisi — mieltäliikuttavia rippeitä, traagillisia kieltäymyksiä, muruja, jotka hänen rakkautensa oli varastanut hänen hirvittävältä nälältään.
Mielipuolisesti nauraen Smoke sinkautti kaiken jäätyneelle hangelle, ja pimeys nielasi hänet jälleen.
Hän uneksi. Yukon oli melkein kuivattu. Hän kulki sen äyrästä liejuisten lätäkköjen ja vedensyömien kivien välissä ja poimi isoja kultakimpaleita. Ne kasvoivat raskaammiksi ja painoivat hänet maahan. Mutta sitten hän havaitsi, että niitä saattoi syödä. Ja hän ahmi niitä. Mitä arvoa oli kullalla, jota ihmiset niin kunnioittavat, ellei se kelvannut syötäväksi?
Oli uusi päivä, kun hän heräsi. Hänen aivonsa olivat ihmeellisen selvät. Hän ei nähnyt enää olemattomia. Hänen jäsenensä eivät enää vavisseet. Hän tunsi ihanaa hyvinvointia. Hän kääntyi herättämään Labiskweeta, mutta silloin hän näki … ja hän muisti, mitä oli tapahtunut. Hän silmäili ympärilleen. Ruoanrippeet olivat kadonneet. Ja hän tiesi, että hän houraillessaan unissaan oli luullut niitä Yukonin kullaksi. Unessa ja hourien hän oli ammentanut elämänvoimaa Labiskween uhrista — hänen, joka oli antanut sydämensä hänen käteensä ja avannut hänen silmänsä näkemään naisen arvoituksen.
Hän hämmästyi liikkeittensä helppoutta ja sitä, että jaksoi laahata Labiskween ruumiin auringon paljaaksi sulattamalle hiekkavieremälle, johon hän kaivoi kirveellä hänelle haudan.
XVI.
Kolme päivää hän ponnisteli sitten länttä kohti ravinnotta. Kolmantena, puolen päivän aikaan, hän lyyhistyi yksinäisen kuusen alle leveän, avoimena virtaavan joen reunalle, joka ei voinut olla mikään muu kuin Klondyke, sen hän tiesi. Ennen kuin pimeys ryösti hänet valtoihinsa, hän irroitti kantamuksensa, sanoi jäähyväiset ihanalle elämälle ja kietoutui huopiinsa.
Nukuttava kuhertava ääni herätti hänet. Pitkä hämäräaika oli alkanut. Riekkoja istui kuusessa hänen yläpuolellaan. Nälkä kannusti häntä toimintaan, vaikka se tapahtui loputtoman hitaasti. Meni viisi minuuttia, ennen kuin hän sai pyssyn olalleen, ja toiset viisi, ennenkuin hän selällään maaten ja kohtisuoraan ylös tähdäten uskalsi liipaista. Laukaus meni harhaan. Ainoakaan linnuista ei pudonnut, mutta ei myöskään lentänyt pois. Ne vain liikahtivat hieman ja kotkottivat typerästi ja uneliaasti. Smoken olkapäätä pakotti. Toinen laukaus meni sivu, koska hän värähti tuskasta liipaistessaan. Hän oli ilmeisesti pudonnut jostakin kolmen viime päivän kuluessa, mutta hän ei muistanut siitä mitään.
Riekot eivät olleet lentäneet pakoon. Hän taittoi huopansa kaksin- ja nelinkerroin ja asetti sen oikean käsivartensa ja kylkensä väliin. Sitten hän tuki pyssynperää huopaan ja ampui, ja yksi lintu putosi. Hän tarttui siihen kiihkeästi, mutta havaitsi ampuneensa siitä melkein kaiken lihan. Mutta vieläkin riekot pysyivät kuusessa, ja hän päätti tähdätä niitä päähän. Hän latasi pyssynsä kerran toisensa jälkeen. Hän ampui ohi ja sai osumaan, ja laiskat riekot, jotka eivät tahtoneet lähteä lentoon, tipahtelivat hänen päälleen kuin ruokasade — elämä, joka sammui, jotta hänen elämänsä säilyisi.
Ensimmäisen hän söi raakana. Sitten hän lepäsi ja nukkui, samalla kun hänen elämänsä sulatti riekon elämän omakseen. Hän havahtui pimeässä, nälkäisenä, mutta kyllin voimakkaana kyetäkseen tulentekoon. Ja aamunkoittoon asti hän paistoi ja söi murskaten luita hampaillaan, jotka niin kauan olivat olleet joutilaina. Hän nukkui, heräsi uuden yön pimeään ja nukkui jälleen uuden päivän valkenemiseen asti.