"Yli puolitoista tonnia matkatavaroita, eivätkä he aio koskea sormellaan. Saatpa nähdä."
"Luulen sen johtuvan siitä, että meidät on palkattu tekemään työt", vastasi Kit hilpeästi, "ja meidän on parasta aloittaa heti."
Kolmentuhannen naulan kuljettaminen selässä sata yardia ei ollut mikään helppo tehtävä. Sen suorittaminen puolittaisessa myrskyssä, kahlaamalla raskaissa pitkävartisissa kumisaappaissa lumen läpi oli lopen uuvuttavaa. Lisäksi pieniä leirikapineita. Sitten tuli lastaus. Sitä mukaa kuin vene täyttyi, oli sitä työnnettävä kauemmaksi järvelle, joten kahlattava väli piteni. Kello kahden aikaan oli koko urakka suoritettu, ja kahdesta aamiaisestaan huolimatta Kit oli uuvuksissa ja nääntymäisillään nälästä. Hänen jalkansa vapisivat. Shortyn tila oli samanlainen. Hän etsi ruokaa tutkien purkit ja pannut ja löysi ison astian, jossa oli kylmiä keitettyjä papuja ja niiden seassa isoja silavan viipaleita. Oli vain yksi lusikka, pitkävartinen, ja he pistelivät sillä vuorotellen astiasta. Kit oli aivan varma, ettei ollut eläessään maistanut mitään niin hyvää.
Sprague ja Stine saapuivat, kun tuo miellyttävä työ oli parhaassa käynnissä.
"Mikä esteenä?" syytti Sprague. "Emmekö pääse ikinä lähtemään?"
Shorty pisti vuorostaan lusikalla ja antoi sen sitten Kitille. Kumpikaan ei virkkanut halaistua sanaa, ennen kuin astia oli tyhjä ja sen pohja raavittu.
"Emme ole tietenkään tehneet mitään", sanoi Shorty ja pyyhki käden selkäpuolella suutaan. "Emme ole tehneet rahtuakaan. Ja tietenkään ette ole saaneet mitään syödäksenne. Olen ollut hyvin ajattelematon."
"Söimme, söimme", sanoi Stine nopeasti. "Söimme yhdessä teltassa … tuttavien luona."
"Arvelin sitä", murisi Shorty.
"Mutta lähtekäämme matkalle nyt, kun olette jo syöneet", vaati Sprague.