Äkkiä oli maja edessämme. Viikon kestäneellä matkallamme emme olleet tavanneet ketään ja minusta oli tuntunut hyvin todennäköiseltä, ettemme vieläkään yhteen viikkoon tapaisi ketään. Ja yhtä kaikki tuossa oli maja silmieni edessä. Sen ikkunasta loisti himmeä valo ja savu kiemurteli savupiipusta.
"Miksi et kertonut minulle —" alotin, mutta Lon keskeytti minut mutisten:
"Surprise Lake — puolen mailin päässä on pieni järvi, pelkkä lammikko."
"Vai niin, entä maja — kuka siinä asuu?"
"Eräs nainen", vastasi Lon ja seuraavassa hetkessä hän jo kolkutti ovelle. Naisen ääni kehotti astumaan sisään.
"Oletteko nähnyt Davea äskettäin?" kysyi nainen.
"En ole", Lon vastasi huolettomasti. "Olen ollut toisella suunnalla,
Circle Cityn puolella. Dave kai on Dawsonissa päin, eikö niin?"
Nainen nyökkäsi päätään ja Lon ryhtyi riisumaan koiria valjaista, samalla kun minä purin kuorman ja kannoin yöpymisvehkeemme tupaan. Majassa oli vain yksi avara huone ja nainen asui ilmeisesti siinä yksin. Hän viittasi uuniin, jossa vesi jo oli kiehumassa, ja Lon ryhtyi valmistamaan illallista, minä taas aukasin kalanipun ja syötin koirat. Odottelin, että Lon olisi esitellyt emännän ja minut toisillemme, mutta harmikseni hän ei sitä tehnyt, vaikkakin he nähtävästi olivat vanhoja tuttuja.
"Te olette Lon Mc Fane, ettekö olekin?" kuulin naisen kysyvän. "Niin, nyt muistan Teidät. Viimeksi näin Teidät höyrylaivalla, eikö totta? Muistan…"
Äkkiä puhe katkesi jonkun hirveän muiston johdosta, joka silmien kauhistuneesta ilmeestä päättäen kuvastui hänen sielussaan. Ja hämmästyksekseni olivat naisen puheet ja käyttäytyminen tehneet Loniin voimakkaan vaikutuksen. Hänen kasvoistaan kuvastui epätoivo ja äänessä oli sydämellisen lämmin sävy hänen sanoessaan: