"Mitä!" huudahti Klakee-Nah. "Onko minulla vielä omaisuutta? Missä, sano, ja se on sinun ja olkoon velka kuitattu!"
"Tuolla se on." Porportuk osoitti El-Soota.
Klakee-Nah ei ymmärtänyt. Hän tuijotti yli pöydän, siristi silmiään ja tuijotti uudelleen.
"Tyttäresi, El-Soo — hänet tahdon ja sitten olkoon velka kuitattu.
Poltan velkakirjan tuon kynttilän liekissä."
Klakee-Nahin suuri rinta kohosi ja laski raskaasti. "Ha! ha! — mikä pila! — ha! ha! ha!" hän nauroi homeerisesti. "Ja sinun kylmä vuoteesi ja tyttäresi, jotka ovat tarpeeksi vanhoja El-Soon äidiksi! Ha! ha! ha!" Taas sai hän vaikean yskimiskohtauksen ja vanhat orjat takoivat hänen selkäänsä. "Ha! ha!" alkoi hän sitten uudelleen ja sai kohtauksen toistamiseen.
Porportuk odotti kärsivällisesti maistellen viiniä lasistaan ja silmäillen pöydän kahden puolen istuvan seurueen kasvoja. "Puheeni ei ole pilaa", hän lopuksi sanoi. "Tarkoitan täyttä totta."
Klakee-Nahin pää selvisi ja hän katsahti Porportukiin. Sitten kurottautui hän ottamaan lasiaan, mutta ei ulottunut. Orja ojensi sen hänelle ja täysi viinilasi lennähti vasten Porportukin kasvoja.
"Heittäkää hänet ulos!" jyrisi Klakee-Nah juomatovereilleen, jotka odottivat innokkaina kuin koiraparvi metsästäjän merkkiä. "Ja kieritelkää häntä lumessa!"
Kiljuvan ja meluavan joukon poistuttua ovesta Klakee-Nah antoi merkin orjilleen ja vapisevina nämä auttoivat hänet seisomaan. Suorana seisten hän otti vastaan palaavat juomaveikot, lasi kädessä kehoittaen heitä juomaan maljan lyhyelle yölle, jolloin miehen on lämmin nukkua.
Klakee-Nahin perunkirjoitus oli nopeasti tehty. El-Soo kutsui kauppa-aseman kirjanpitäjän, pienen englantilaisen, Tommyn, avukseen. Pesässä oli pelkästään velkoja, langenneita vekseleitä, kiinnitettyä omaisuutta, sekä arvokasta että arvotonta. Vekselien ja kiinnityksien haltija oli Porportuk. Tuon tuostakin Tommy nimitteli häntä ryöväriksi tarkastaessaan korkoeriä.