Kun Yukonin maassa tämä kaipuu tapaa, niin mies tavallisesti hankkii veneen, jos on kesä, talvella taas valjastaa koiransa ja lähtee etelään. Muutamien kuukausien kuluttua — edellyttäen, että hänellä on usko tuohon pohjoiseen maahan — hän palaa sinne mukanaan vaimo, joka jakaa hänen kanssaan tuon uskon ja kohtaavat vastukset. Tällä tavoin toteamme miehen synnynnäisen itsekkyyden. Niin johdumme puhumaan myöskin Scruff Mackenzien seikkailuista, jotka tapahtuivat entisaikaan. Silloin ei maata ollut vielä tallannut ja paaluttanut kullanetsijäin tulva, ja Klondyken huomattavin tulolähde oli sen lohenkalastus.
Scruff Mackenzie oli syntynyt sivistyksen rajamailla Yhdysvalloissa, ja uudisasukkaan elämää hän oli aina elänyt. Kahdenkymmenenviiden vuoden taukoamaton taistelu mitä villimmän luonnon kanssa oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa. Kaksi viimeistä, kaikkein hurjinta ja kovinta vuotta hän oli viettänyt kullanetsijäin joukossa, jotka majailivat napapiirin pimeillä mailla. Kun mainittu kaihon tauti valtasi hänet, hän ei hämmästynyt, sillä hän oli käytännöllinen mies, joka oli nähnyt sen iskevän toisiinkin miehiin samalla tavalla. Eikä muuta merkkiä huomannut hänen kaipuustaan, kuin että hän teki työtä hurjemmin. Koko kesän hän taisteli sääskiä vastaan ja huuhtoi kultaa Stewart-joella. Sitten hän uitti rakennushirsiä Yukonia pitkin Forty Mileen ja kyhäsi majan niin mukavan, että mikä leiri tahansa olisi voinut siitä ylpeillä. Todellakin maja näytti niin lupaavalta, että moni mies pyrki hänen asuinkumppanikseen. Mutta hän murskasi heidän toiveensa töykeällä, voimakkaalla ja lyhytsanaisella puhetavallaan ja osti kaksinkertaisen määrän muonavaroja kauppa-asemalta.
Kuten sanottu, Scruff Mackenzie oli käytännöllinen mies. Jos hän tahtoi jotakin, hän tavallisesti hankki sen, mutta silti hän ei koskaan poikennut tavoistaan kauemmaksi kuin oli tarpeellista. Niin ponnistusten ja vastuksien poika kuin olikin, hän oli vastahakoinen matkaamaan kuudensadan mailin jäämatkaa sekä sen jälkeen kahdentuhannen mailin valtamerimatkaa ja kolmanneksi vielä tuhannen mailin taivalta entisille kotipaikoilleen — pelkästään vaimon saadakseen. Elämä oli liian lyhyt. Niinpä hän valjasti koiransa, pani melkoisen kuorman rekeensä ja ajoi yli vedenjakajan, jonka länteen päin viettävältä rinteeltä Tananan lähteet vesiä kokoilevat.
Mackenzie oli voimakas matkamies, ja hänen susikoiransa kykenivät ponnistelemaan kovemmin ja kulkemaan kauemmin vähemmällä ruoalla kuin mikään toinen koiravaljakko Yukonin maassa. Kolme viikkoa myöhemmin hän saapui eräälle metsästäjäin vara-asemalle. Sitten hän uitti lautan aina Ylä-Tananan stick-intiaanien leiripaikalle. Hänen rohkeuttaan ihmeteltiin, sillä näillä intiaaneilla oli huono maine ja heidän tiedettiin tappavan valkoisia miehiä jopa terävän kirveen tai rikkinäisen luodikon takia. Mutta Mackenzie meni heidän luokseen yksin ja hänen käytöksessään oli nöyryyttä ja tuttavallisuutta sekä välinpitämättömyyttä ja häikäilemättömyyttä. Sen, joka aikoi tehokkaasti käyttää tuollaista menettelytapaa, täytyi olla tarkkakätinen ja tuntea hyvin raakalaisluonteen eri puolet. Mutta Scruff oli enemmän kuin taituri tällä alalla; hän tiesi milloin piti imarrella ja milloin uhata leimuavalla vihalla.
Ensin hän meni tervehdyskäynnille heimon päällikön Thling-Tinnen luokse ja lahjoitti hänelle pari naulaa mustaa teetä ja tupakkaa, siten saavuttaen tämän mahtimiehen suosion. Sitten hän seurusteli miesten ja neitosten parissa sekä toimeenpani samana iltana potlachin, pidot. Lumeen tallattiin noin sadan jalan pituinen ja ehkä viidenkolmatta levyinen soikea ala. Keskelle rakennettiin pitkä nuotio ja molemmille sivuille levitettiin komeita kuusen oksia. Majat jätettiin tyhjiksi, ja koko heimo, satakunta henkeä, lauloi laulujansa vieraan kunniaksi.
Scruff Mackenzie oli kahtena viime vuotena oppinut heidän pienen sanavarastonsa, olipa hän opetellut käyttämään heidän syviä kurkkuääniäänkin, japanilaismallisia lausetapojaan ja omituisia kunnianosoitus- ja mielistelysanojaan. Niinpä hän piti puheen heidän tyyliinsä, tyydyttäen heidän vaistomaista runoudenrakkauttaan alkeellisilla puhekukkasilla ja vertauskuvallisilla käänteillä. Kun Thling-Tinne ja taikuri olivat vastanneet samaan tapaan, hän jakeli miesväelle pieniä lahjoja, yhtyi heidän lauluunsa ja osoittautui taitavaksi heidän viisikymmentäkaksitikkuisessa pelissään. Ja miehet polttelivat hänen tupakkaansa ja olivat tyytyväisiä. Mutta nuorempien miesten käytös oli ilmeisesti uhkaavaa, johtuen hampaattomien akkojen varomattomista viittailuista ja neitosten hihityksistä. Vain muutamia valkoisia miehiä, "suden poikia", he olivat tunteneet, mutta niiltä he olivat oppineet omituisia asioita.
Eikä Scruff Mackenzie kaikessa näennäisessä huolettomuudessaan ollut huomaamatta näitä ilmeitä. Niinpä hän makuulle mentyään mietiskelikin tätä pulmaa vakavasti ja poltti monta piipullista suunnitellessaan tulevaa taistelua. Vain yksi neito oli häntä tyydyttänyt — eikä tyttö ollut kukaan muu kuin Zarinska, päällikön tytär. Kasvojenpiirteittensä, muotojensa ja ryhtinsä puolesta tämä oli poikkeus heimosisaristaan ja läheni valkoisen rodun kauneustyyppiä. Hän halusi valloittaa Zarinskan, ottaa hänet vaimokseen ja nimittää häntä — niin, nimittää häntä Gertrudiksi! Päätöksen tehtyään hän käänsi kylkeään ja vaipui uneen, oikeana valloittajarotunsa poikana.
Olipa se hidasta työtä ja sitkeätä peliä; mutta Mackenzie menetteli taitavasti, välinpitämättömyydellä, mikä tuotti päänvaivaa stick-intiaaneille. Hän osoitti olevansa varma ampuja ja mahtava metsästäjä, ja leiri kaikui hänen kunniaansa, kun hän kellisti hirven kuudensadan yardin päästä. Illoin hän vieraili päällikön, Thling-Tinnen peurannahkateltassa, jutellen leveitä ja jaellen tupakkaa anteliain käsin. Eikä hän jättänyt osoittamatta samaa kunnioitusta taikurillekin, sillä hän tunsi rohtomiehen mahdin kansansa keskuudessa ja halusi saada hänetkin ystäväkseen. Mutta tämä herra oli ylväs ja mahtava, hän torjui suostuttelut sekä oli ehdottomasti merkittävä tulevaksi viholliseksi.
Vaikk'ei tarjoutunutkaan tilaisuutta tavata Zarinskaa kahden kesken, loi Mackenzie monta silmäystä häneen, antaen tytölle siten tiedon aikeistaan. Ja hyvin tyttö asian ymmärsikin, mutta sulkeutui keimailevasti naisten pariin, milloin miehet olivat poissa ja Mackenziella olisi ollut tilaisuus lähestyä. Kosija ei kuitenkaan pitänyt kiirettä, ja sitäpaitsi hän tiesi, ettei tyttö voinut olla häntä ajattelematta, ja muutamain päiväin sellaiset ajatukset varmasti edistäisivät hänen menestystään.
Vihdoin eräänä iltana, kun hän arveli ajan olevan sopivan, hän jätti äkkiä päällikön savuisen majan ja kiiruhti naapuritelttaan. Kuten tavallisesti istui tyttö akkojen ja neitosten parissa ja kaikki olivat kumartuneina mokkasiini-ompeluun ja helmikoristeluun. He nauroivat Mackenzien sisään tullessa merkitsevästi, ja yhä äänekkäämpiä viittailuja kuului Zarinskasta ja hänestä. Mutta tulija lennätti heidät ulos toisen toisensa jälkeen, ja he kiiruhtivat levittämään juttua läpi leirin.