Haavuri väitti omituiseksi sattumaksi, lähetyssaarnaaja Jumalan ihmetyöksi, että Leclair jäi eloon. Niin heikontunut hän oli, että sai keväällä kuumeen ja kävi uudelleen vuoteeseen. "Äpärän" laita oli ollut vielä huonommin, mutta sen elinvoima voitti kaikki: takajalkojen luut kasvoivat yhteen, ja sisäelimet asettuivat paikoilleen niiden muutamien viikkojen kuluessa, jotka se makasi kääreissään lattialla. Kun Leclair vihdoin toipuvana, vaikkakin laihana ja heikkona, alkoi lämmitellä auringonpaisteessa majan ovella, oli "Äpärä" jo taas saavuttanut käskijäasemansa koiralaumassa ja taivuttanut kuuliaisuuteen ei ainoastaan vetokumppaninsa vaan lähetyssaarnaajankin koirat.
Koiran ainoakaan lihas, ainoakaan karva ei värähtänyt, kun Leclair ensi kerran lähetyssaarnaajan tukemana astui ulos majasta ja hitaasti, äärettömän varovasti istahti kolmijalkaiselle jakkaralle.
"Bon", sanoi hän. "Bon. Miten ihana auringonpaiste!" Ja hän kurotti laihtuneet kätensä aivan kuin kylpeäkseen lämpimässä ilmassa.
Sitten hänen katseensa osui koiraan, ja entinen tuli tuikahti hänen silmistään. Hän kosketti kevyesti lähetyssaarnaajan kättä.
"Mon père, se on oikea paholainen tuo 'Äpärä'! Haetteko pistoolini, jotta voin rauhassa lämmitellä auringossa."
Sen jälkeen hän useampina päivinä istuskeli auringonpaisteessa majan edustalla. Hän ei uinahtanut hetkeksikään, ja pistooli oli koko ajan hänen polvellaan. Ja "Äpärä" tottui joka päivä ensimmäiseksi työkseen katsomaan, oliko ase tavallisella paikallaan. Tultuaan siitä vakuutetuksi se hiukan kohotti ylähuultaan merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja Leclair väänsi huulensa yhtäläiseen irvistykseen. Kerran lähetyssaarnaaja huomasi tuon merkkikielen.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Olen valmis uskomaan, että tuo peto ymmärtää…"
Leclair naurahti hiljaa: "Kuulkaahan, mon père, se ymmärtää varmasti mitä nyt sanon."
Aivan kuin puhutun vahvikkeeksi "Äpärä" tuskin huomattavasti liikautti tervettä korvaansa tarkaten ääniä.
"Minä sanon: tapan!"