"Mon père", vastasi Leclair lyhyen äänettömyyden jälkeen, "se hetki ei ole vielä tullut. Ilmetty paholainen tuo koira on. Ja kerran minä sen vielä runnon pieniksi paloiksi… Äh! Kerran vielä teen sen… Bon!"
Koitti päivä, jolloin Leclair kokosi koiransa ja läksi veneellä Forty Milen tienoille ja siitä Porcupinen asemalle, missä hän rupesi kultayhtiön palvelukseen ja vietti tiedusteluretkillä suurimman osan vuotta. Sitten hän souti ja sauvoi itsensä Koyokukia ylös autioksi jääneeseen Artic Cityyn asti ja palasi ajelehtien leiriltä leirille alas Yukonjokea. Näinä pitkinä kuukausina "Äpärä" sai perusteellisen kurituksen. Se sai kestää monet kidutukset, nälän, janon, tulen ja — pahimman kaikista — musiikin kidutuksen.
Kuten kaikki heimolaisensa vihasi sekin musiikkia. Se aiheutti sille äärimmäistä tuskaa, repi siitä hermon hermolta ja hajoitti sen olemuksen kaikki säikeet. Musiikkia kuullessaan se ulvoi pitkäveteisesti kuten sudet ulvovat katsellessaan tähtiä pakkasyönä. Se ei voinut olla ulvomatta. Se oli sen ainoa heikkous taistelussa ihmistä vastaan, ja se häpesi sitä. Leclair puolestaan rakasti intohimoisesti musiikkia, aivan yhtä paljon kuin väkeviä juomiakin. Ja kun hän tunsi tarvetta keventää sydäntään, turvautui hän jompaankumpaan näistä keinoista, useimmiten molempiin. Kun hänen humaltuneissa aivoissaan kajahtivat laulamattomat laulut ja hänen luonteensa pirullinen puoli havahtui, kevensi hän mieltään kiusaamalla "Äpärää".
"Ryhdymme hiukan harjoittamaan musiikkia", puheli hän. "Häh, mitä arvelet siitä, 'Äpärä'?"
Hänellä oli vain vanha, kulunut hanuri, jota hän säilytti kuin aarretta ja paikkaili kärsivällisesti. Parempaa ei mistään saanut ostaa rahallakaan, ja siitä hän loihti kummallisia, haaveellisia säveliä, joita kukaan ei ollut koskaan kuullut. Silloin "Äpärä" purren hampaansa yhteen peräytyi äänettömästi, tuuma tuumalta huoneen kaukaisimpaan soppeen. Mutta lakkaamatta soittaen, paksu keppi kainalossa Leclair seurasi sitä askel askeleelta, kunnes se ei enää voinut peräytyä kauemmaksi.
Alussa "Äpärä" lyyhistyi kokoon aivan seinäviereen; mutta musiikin yhä lähestyessä sen oli pakko nousta takajaloilleen, selkä kuin hirsiseinään kiinnikasvaneena, etukäpälillään hosuen ikäänkuin työntääkseen ääniä loitommalle itsestään. Leukojaan se ei vielä aukaissut, mutta sen ruumista karsivat vavahdukset, kummalliset nykäykset ja puistatukset, ja lopuksi se vapisi koko ruumiiltaan ja kiemurteli mykän tuskan valtaamana. Mutta kun se ei enää voinut hallita itseään, avautuivat sen leukaperät suonenvetoisesti ja sen kurkusta puristui ääniä, niin matalia, ettei niitä ihmiskorva voinut tajuta. Sitten se levittäen sieraimensa, pullistaen ulos silmänsä, pörhistäen jok'ainoan karvan voimattomasta vihasta päästi kuuluviin pitkäveteisen sudenulvonnan. Alussa ääni aaltomaisesti nousi muuttuen läpitunkevaksi parkaisuksi, sitten se vähitellen vaipui katkeraksi valitukseksi; sitten se uudelleen kohosi, ja niin oktaavi oktaavilta: särkyneen sydämen tuskanhuuto ja sen jäljestä loppumaton murhe ja epätoivo, heiketen, kuollen, viimein katketen kokonaan.
Koira kärsi kaikki helvetin tuskat. Ja pirullisella terävyydellä Leclair ikäänkuin arvasi koiran jokaisen hermon kätköt, tunnusteli sydämen kaikki kielet saadakseen niistä ilmi viimeiseen tippaan asti kaiken murheen ja pakottaakseen sen purkautumaan pitkäveteisenä ulvontana, vapisevina ja nyyhkyttävinä sävelinä. Se oli hirveätä, kammottavaa kidutusta, ja sen jälkeen "Äpärä" oli päiväkaudet hermostunut säpsähtäen jokaista ääntä, säikkyen omaa varjoaankin, mutta yhtä äkäisesti kurittaen kumppaneitansa. Herpaantumisen oireita ei siinä voinut huomata. Päinvastoin se muuttui vaiteliaammaksi ja synkemmäksi, odotteli toivomaansa tilaisuutta niin kärsimättömästi, että se alkoi kummastuttaa ja painostaa itse Leclairiakin. Koira makasi tuntikaudet liikkumattomana tulen ääressä luomatta silmiään Leclairista ja ilmaisten tuolla katseellaan kaiken vihansa katkeruuden.
Silloin mies usein tunsi törmänneensä elämän ytimeen — tuohon kukistumattomaan voimaan, joka salaman tavoin sinkauttaa kotkan alas taivaanlaelta, joka ohjaa suuret harmaat hanhet milloin pohjolaan, milloin etelän maille, joka ajaa kutevan lohen tuhansien mailien taa Yukon-joen pyörteiden halki. Sellaisina hetkinä hänkin tunsi puolestaan tarvetta ilmaista lannistumatonta luontoaan valmistamalla itselleen huimat pidot väkijuomien, villin musiikin ja "Äpärän" avulla, jolla tavoin hän tahtoi näyttää voimansa koko maailman kasvojen edessä ja heittää taisteluhaasteen koko olevaisuudelle, menneisyydelle ja tulevaisuudelle.
"Tämä se jotakin on", päätteli hän, kiskoessaan hanurista säveliä, jotka koskettivat "Äpärän" sielun salaisia kieliä saaden kuuluviin pitkäveteisen, kiukkuisen ulvonnan. "Minä liikutan vain kättäni näin ja näin… Hupaista! Saakurin hupaista! Papit laulavat, akat rukoilevat, miehet kiroilevat, linnut piipittävät, 'Äpärä' ulvoo, ja kaikki se on yhtä ja samaa. Haha!"
Isä Gauthier, kunnianarvoisa sielunpaimen, alkoi kerran neuvoa häntä peloitellen monien sielunsa kadottaneiden esimerkillä. Mutta sitä hän ei tehnyt toistamiseen.