"Minäkö? Minä muistin Lakia ja tapoin Opitsan, Veitsen, mikä oli oikein. Ja minä vedin Ligounin oman veitsen Niblackin kurkusta ja tapoin Skulpinin, joka oli kaatanut minut. Sillä minä olin nuorukainen ja minulle oli kunniaksi, tapoin kenen tahansa. Ja kun Ligoun sitäpaitsi oli kuollut, ei siellä nuoruuttani eikä voimiani enää kaivattu, ja siksi iskin ympärilleni veitselläni ja valitsin aina arvokkaimman, joka sillä kertaa oli elossa."
Palitlum haparoi jotakin paitansa alta ja veti näkyviin lasihelmillä koristetun tupen ja tupesta veitsen. Se oli kotoista tekoa ja kömpelösti valmistettu viilasta, sellainen veitsi, jommoisia tapaa vanhoilla miehillä sadoissa Alaskan kylissä.
"Onko se Ligounin veitsi?" kysyin minä, ja Palitlum nyökkäsi.
"Ligounin veitsestä", sanoin, "annan sinulle kymmenen pulloa 'Kolmea tähteä'".
Mutta Palitlum loi hitaasti katseensa minuun.
"Karvanaama, minä olen heikko kuin vesi ja helposti johdettava kuin nainen. Olen turmellut itseni kaljalla, viinalla ja 'Kolmella tähdellä', silmäni hämärtävät, kuuloni terävyys on kadonnut, ja voimani on muuttunut lihavuudeksi. Minä olen pilannut maineeni ja arvoni, ja nyt on nimeni Palitlum, Juoppo. Mutta Niblackin pidot tuottivat minulle kunniaa, ja niiden muisto ja Ligounin muisto ovat minulle kalliit. Ei, vaikka muuttaisit meren 'Kolmeksi tähdeksi' ja lupaisit sen minulle tästä veitsestä, pitäisin kumminkin veitsen. Olen Palitlum, Juoppo, mutta kerran olin Olo, Aina-nälkäinen, joka nuoruuteni voimilla tuin Ligounia."
"Sinä olet suuri mies, Palitlum", sanoin minä, "ja minä kunnioitan sinua".
Palitlum ojensi kätensä.
"Pullo 'Kolmea tähteä' polviesi välissä kuuluu minulle palkkiona tästä kertomuksestani", lausui hän.
Ja silmäillessäni takanamme kohoavaa synkkää vuorenseinää näin taas tuon kummallisen miehen jättiläiskokoisen varjokuvan alassuin käännettyine pulloineen.