Ja he läksivät ylös, Ivan ja hänen neljäkymmentä miestään kaukaisilta mailta Beringin-meren takaa. Ja heidän mukanaan Karduk, Pastolikin mies, ja Negore, kaksi pyssyä alinomaa häneen suunnattuna. Kiipeäminen kävi pitkäksi, eivätkä he päässeet nopeasti etenemään, mutta Negoresta he lähestyivät nopeasti puoliväliä, missä huippu oli yhtä etäällä kuin syvännekin.
Pyssy pamahti kallioiden välissä oikealla, Negore kuuli samassa koko heimonsa hurjan sotahuudon ja näki, että kivikot ja pensaat olivat täynnä hänen heimolaisiaan. Sitten hän tunsi ruumiissaan tulikuuman vihlaisun ja kaatuessaan hän tunsi ankaraa tuskaa hengen pyrkiessä eroon maallisesta majastaan.
Mutta hän tarrautui elämään kiinni saiturin tavoin eikä tahtonut siitä erota. Hän hengitti vielä, mikäli keuhkojensa riekaleet sen tuskallisella ponnistuksella sallivat. Sekavasti hän näki ja kuuli; sokeus- ja kuurouskohtausten lomassa hän tajusi vielä leimauksia ja melua, kun Ivanin hurtat kellistyivät kuolleina ja hänen omat veljensä hääräsivät verilöylyssä sekä ilma täyttyi heidän huudostaan ja aseitten kalskeesta. Ja heidän yläpuolellaan naiset ja lapset irroittelivat suuria kivilohkareita, jotka kierivät kuin elävät olennot ja jyrisivät alas. Aurinko tanssi hänen yllään taivaalla, ja jättiläismäiset vuorenseinämät heiluivat, mutta vielä hän kuuli ja näki kuin sumun lävitse. Ja kun mahtava Ivan kaatui hänen jalkainsa poikitse hengettömänä, kivilohkareen murskaamana, hän muisti vanhan Kinoosin sokeat silmät ja oli iloinen. Kun sitten melu vähitellen taukosi ja kallionlohkareita ei enää jyrissyt ohi, hän näki heimolaistensa ryömivän, läheten lähenemistään, keihästäen haavoittuneita. Ja lähellään hän kuuli voimakkaan slaavilaisen taistelevan, vastahakoisena kuolemaan ja puoliksi kohollaan, mutta retkahtavan maahan kolmenkymmenen keihään lävistämänä.
Sitten hän näki edessään Oonan kasvot ja tunsi ympärillään Oonan käsivarret. Ja sinä hetkenä aurinko seisahtui ja kallioseinät olivat hetken liikkumatta paikoillaan.
"Sinä olet urhea mies, Negore", kuuli hän tytön sanovan, "sinä olet minun mieheni, Negore".
Ja tuokiossa hän eli koko sen iloisen elämän, mistä tyttö oli hänelle kertonut, sen laulut ja naurut, ja kun aurinko katosi hänen silmistään, niin hänkin tunsi vanhenevansa ja tunsi, että lemmityn muisto vieläkin oli hänelle suloinen. Ja kun hänen muistinsakin hämärtyi ja kuoleman pimeys laskeutui hänen tajuntaansa, hän tunsi tytön sylissä saavuttaneensa sen täydellisen rauhan ja levon, minkä tämä oli hänelle luvannut. Ja mustan yön levittäytyessä hänen ympärilleen ja päänsä nojautuessa tytön povea vasten hän tunsi hiljaisen rauhan levittäytyvän ylitsensä ja oli muistelevinaan monien hämyhetkien tyyntä rauhaa ja salaperäistä hiljaisuutta.