"Puheeni on suoraa", vastasi Negore. "Tie on selvä."
Kuitenkin Ivan epäili. Hän käski kahden slaavilaisen metsästäjän mennä ylös edellä yksinään. Kaksi muuta miestä hän asetti Negorea vartioimaan. He suuntasivat pyssynsä hänen rintaansa kohti ja odottivat. Ja Negore tiesi, että yksikin lentävä kivi tai yksikin sinkoava keihäs tuottaisi hänelle varman kuoleman. Nuo kaksi slaavilaista ponnistelivat ylöspäin yhä pieneten, ja kun he vihdoin pääsivät huipulle ja heiluttivat hattujaan merkiksi, että kaikki oli hyvin, kuvastuivat he kuin kaksi mustaa pilkkua taivasta vasten.
Pyssynsuut laskeutuivat Negoren rinnalta, ja Ivan antoi miehilleen käskyn lähteä. Ivan oli ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena. Tunnin marssittuaan aatoksissaan hän käski Kardukin kysyä Negorelta:
"Kuinka tiesit tien olevan selvän, vaikka ainoastaan hiukan vilkaisit sinnepäin?"
Negore ajatteli pieniä lintuja, joiden hän oli nähnyt istuvan kivillä ja pensaiden oksilla, ja hymyili; sehän on perin yksinkertaista, mutta hän ravisti päätään eikä vastannut. Sillä hän ajatteli myöskin toista solaa, jonne he pian ehtisivät ja jonne hän oli nähnyt pikkulintujen lentävän. Ja hän oli iloinen, että Karduk tuli Suurelta Sumumereltä, missä ei ollut puita eikä pensaita, ja missä miehet saivat viisautensa merestä eivätkä maasta ja metsästä.
Kolme tuntia myöhemmin, kun aurinko oli korkeimmillaan, he saapuivat toiselle solalle ylhäällä vuoristossa, ja Karduk sanoi:
"Katso molemmilla silmilläsi, vieras veli, ja tähystä tarkkaan, onko tie selvä, sillä Ivan ei viitsi nyt tällä kertaa hukata aikaa ja lähettää miehiä tiedustelemaan."
Negore tähysti, nähden kaksi miestä sivullaan pyssyt ojennettuina hänen rintaansa vastaan. Hän näki kaikkien pikkulintujen lähteneen ja kerran hän näki pyssynpiipun välähtävän päivänpaisteessa. Ja hän ajatteli Oonaa ja hänen sanojaan: "Ja kun taistelu alkaa, tulee sinun, Negore, ryömiä salaa tiehesi, ettet saa surmaasi."
Hän tunsi kahden pyssyn painavan rintaansa. Tämä ei ollutkaan sellaista kuin tyttö oli kuvaillut. Ei ollut tilaisuutta ryömiä salaa pois. Hän kuolee ensimmäisenä, kun taistelu alkaa. Mutta hän sanoi — ja hänen äänensä oli luja, vaikkakin hän yhä teeskenteli silmänsä elottomiksi ja värisi sairaudestaan:
"Tie on selvä."