Mutta Ivanin matkassa oli eräs Pastolikin mies, joka puhui Negoren kieltä. He tekivät hänelle monta turhaa kysymystä, kunnes Pastolikin mies, jota sanottiin Kardukiksi, selitti:
"Tämä on Ivanin käsky, että sinut ruoskitaan hengiltä, jollet tahdo puhua. Ja tiedä, vieras veli, sen sanon sinulle, että Ivanin sanat ovat laki ja että olen sinun ystäväsi enkä Ivanin ystävä. Sillä en omasta tahdostani ole lähtenyt maastani merenrannalta, ja halajan suuresti elää. Senvuoksi tottelen isäntäni käskyjä — niinkuin sinäkin tottelet, vieras veli, jos olet viisas ja haluat elää."
"Ei, vieras veli", vastasi Negore. "En tiedä minne kansani on kadonnut, sillä olen sairas ja he pakenivat niin nopeasti, etteivät jalkani jaksaneet seurata, vaan jäin jälkeen heistä."
Negore odotti Kardukin tulkitessa hänen puhettaan Ivanille. Hän näki venäläisen kasvojen synkistyvän ja huomasi kummallekin puolelleen asettuvan miehiä, jotka lätkähyttelivät ruoskiaan. Sitten hän aikoi osoittaa suurta pelkoa, ja sanoi äänekkäästi, että hän oli sairas mies ja että hän ei tietänyt mitään, mutta että hän kyllä kertoo mitä tietää. Ja niin uskottavasti hän kertoi, että Ivan antoi miehilleen käskyn marssia eteenpäin, ja Negoren molemmin puolin marssi miehiä ruoskineen, ettei hän voisi karata. Ja hänen tekeytyessään heikoksi sairaudestaan, kompastellessaan ja astuessaan heitä hitaammin he sivalsivat häntä ruoskallaan, kunnes hän parkaisi tuskasta ja sai uutta voimaa. Mutta kun Karduk kertoi, että häntä kohdellaan hyvin, kun he ensin saavat kiinni hänen heimonsa, niin hän kysyi: "Saanko sitten levähtää?" Ja lakkaamatta hän hoki sitä samaa: "Saanko sitten levähtää?"
Näytellessään sairauttaan hän katseli ympärilleen elottomin silmin ja huomasi Ivanin miesten olevan voimakkaita tappelemaan ja näki ilokseen, ettei Ivan tuntenut häntä samaksi mieheksi, jota hän aikaisemmin oli linnoituksen portilla lyönyt. Outoja olentoja hänen tylsät silmänsä näkivät. Siinä marssi slaavilaisia metsästäjiä, vaaleaihoisia ja väkevälihaksisia, siinä kulki lyhyitä, tanakoita suomalaisia, lättänenäisiä ja pyöreäkasvoisia, Siperian sekarotuisia, joiden nenät muistuttivat kotkan nokkaa, ja laihoja vinosilmäisiä miehiä, joitten suonissa virtasi sekä mongolilaista ja tataarilaista että slaavilaista verta. Villejä seikkailijoita he olivat, rosvoja ja hävittäjiä kaukaisista maista Beringin-meren takaa, jotka lakaisivat tuntematonta maailmaa tulella ja miekalla ja kahmivat ahnaasti maan turkis- ja nahkarikkauksia. Negore katseli heitä tyytyväisenä ja mielikuvituksessaan hän näki heidät murskattuina ja hengettöminä rotkon kivillä. Ja alinomaa hän näki edessään Oonan kauniit kasvot ja joustavan vartalon sekä kuuli hänen hellän äänensä korvissaan ja tunsi hänen lämpimäin silmäinsä hehkun. Mutta hetkeksikään hän ei unhottanut värisemistään eikä lakannut kompastelemasta, missä jalkoja kohtasi este, eikä huutamasta ääneensä ruoskansivalluksesta. Lisäksi hän jonkun verran pelkäsi Kardukia, sillä hän ei pitänyt tätä luotettavana miehenä. Sillä hänellä oli petolliset silmät ja liukas kieli — liian liukas kieli rehelliseen puheeseen, tuumi Negore.
Koko sen päivän he marssivat. Ja seuraavana, kun Karduk kysyi häneltä Ivanin käskystä, hän vastasi tälle epäröiden, että ehkä he huomenna tapaisivat hänen heimonsa. Mutta Ivan, jolle vanha Kinoos oli näyttänyt tietä, mikä oli vienyt kuohuvan veden läpi veriseen taisteluun, ei uskonut mitä hyvänsä. Kun he sitten saapuivat vuorensolaan, hän pysäytti neljäkymmentä miestään ja kysyi Kardukin kautta, oliko tie selvä.
Negore katsoi sitä lyhyesti ja huolettomasti. Siinä oli suunnaton luisu, joka muodosti aukon suoraan vuorenseinään ja oli kauttaaltaan pensaitten ja maassa matelevain kasvien peitossa, missä parikymmentä alkuasukasheimoa voi hyvin piiloutua.
Hän pudisti päätään.
"Ei, siellä ei ole mitään", hän sanoi. "Tie on selvä."
Taas Ivan puhui Kardukille ja tämä sanoi: "Tiedä, vieras veli, että jos puheesi ei ole suora ja jos kansasi sulkee tien ja hyökkää Ivanin sekä hänen miestensä kimppuun, niin pääset heti hengestäsi."