"Ei. Antakaa hänen" — Frona mietti hetkisen — "ei, antakaa hänen tulla tänne."
"Paljon parempi —"
"Menkää!"
How-Ha murisi, mutta ei voinut olla tottelematta. Astuessaan portaita alas hän kuitenkin himmeän epämääräisesti kummasteli, miksi valkoinen tai tumma iho muitta mutkitta teki toisesta herran, toisesta palvelijan.
Frona tuli Lucilea vastaan hymyillen, ojennetuin käsin. Tulija katsahti ympärilleen, näki hienon kuvastinpöydän yksinkertaisen aistikkaine korutavaroineen, kaikkialla tuhansittain todistuksia siitä, että täällä asusti nuori tyttö. Hänen hengittäessään tätä puhdasta, viihtyisää ilmaa hänen oma nuoruutensa muistui hänen mieleensä ja katkeroitti hänen mieltään. Sitten hän käänsi huomionsa pois ulkonaisista seikoista.
"Oli hauskaa, että tulitte", hän kuuli Fronan sanovan. "Olen niin halunnut tavata teidät jälleen, ja — mutta olkaa toki hyvä ja riisukaa yltänne tuo raskas parka. Miten paksu se on ja miten ihanaa nahkaa ja tekoa!"
"Niin, se on Siperiasta." Lucilen teki mieli lisätä: "lahja St. Vincentiltä", mutta hän sanoi sen sijaan: "Siellä ei ole vielä totuttu hutiloimaan, kuten huomaatte."
Hän vajosi matalaan keinutuoliin tehden liikkeen, jonka synnynnäinen sulo ei voinut jäädä Fronan kauneuttarakastavalta silmältä huomaamatta, istui sitten pää ylpeästi pystyssä ja vaiti kuunnellen emäntänsä juttelua välinpitämättömän huvitettuna tämän vaivalloisista yrityksistä pitää keskustelua käynnissä.
"Miksi hän on tullut tänne?" kysyi Frona itseltään puhuessaan nahoista ja ilmasta ja muista yhdentekevistä asioista.
"Jos te ette sano mitään, Lucile, niin minua alkaa hermostuttaa", huudahti hän viimein epätoivoissaan. "Onko jotakin tapahtunut?"