Lucile nousi, astui kuvastinpöydän luo ja otti siellä olevien koruesineitten joukosta siron, Fronaa esittävän pienoiskuvan. "Kas! Teidän kuvanne! Miten vanha olette tässä?"
"Kuusitoistavuotias."
"Kylmä keijukainen, kylmän pohjolan luoma."
"Meidän veremme lämpenee myöhemmin", puolusteli Frona, "mutta se —"
"Ei silti ole vähemmän lämmin", keskeytti Lucile hänet nauraen. "Ja kuinka vanha olette nyt?"
"Kahdenkymmenen."
"Kahdenkymmenen!" toisti Lucile hitaasti ja istuutui jälleen. "Te olette kahdenkymmenen. Minä olen kahdenkymmenenneljän."
"Ero ei ole suuri."
"Mutta meidän veremme lämpenee aikaisin." Lucile singahutti sanat syytöksen tavoin sen mittaamattoman kuilun yli, jota ikäerotuksen vähäpätöisyys ei pystynyt täyttämään.
Frona saattoi tuskin peittää hermostumistaan. Lucile meni uudestaan katsomaan pienoiskuvaa ja palasi taas kuvastinpöydän luota.