"Mitä te ajattelette rakkaudesta?" kysyi hän odottamatta, ja hänen kasvoilleen levisi äkkiarvaamaton hymy.
"Rakkaudesta?" Fronan ääni värähteli.
"Niin, rakkaudesta. Mitä te tiedätte siitä? Mitä te ajattelette siitä?"
Hehkuvia, ruusunkarvaisia määritelmiä tulvi Fronan huulille, mutta hän karkoitti ne ja vastasi:
"Rakkaus on kaiken alttiiksiantamista."
"Olkoonpa niin — uhraamista. Mutta onko se uhrauksen arvoista?"
"On. Tietysti se on. Kuka sitä voisi epäillä?"
Lucilen silmissä välkkyi hymy.
"Miksi te hymyilette?" kysyi Frona.
"Katsokaa minua, Frona." Lucile nousi tuoliltaan, ja hänen kasvonsa hehkuivat. "Minä olen kaksikymmentäneljävuotias, en aivan lapsi enää, mutta en myöskään mikään pelätti. Minulla on sydän, ja minulla on voimakas, punainen, lämmin veri. Ja minä olen rakastunut. En kuitenkaan voi muistaa saaneeni korvausta uhristani. Tiedän vain, että olen uhrannut."