"Ja uhratessanne saitte korvauksen", lausui Frona lämpimästi. "Vaikka rakkaus olisikin ollut petollinen, niin te kuitenkin olette rakastanut, te olette elänyt, elänyt täyteläistä elämää. Eikö siinä kyllin?"
"Minä ymmärrän", sanoi Lucile. "Te tahdotte sanoa minulle, että tiedätte kaiken, että olette kulkenut silmät auki ja ymmärtänyt. Ja vaikka te tuskin olette ehtinyt viedä huulianne maljan reunalle, niin te muka olette aavistanut miltä pohjasakka maistuu ja että sen maku on hyvä. Oh! Ja Frona, minä tiedän, että te olette kypsynyt nainen ettekä kallista korvaanne pikkumaisuuksille, mutta" — hän naputti kapealla sormella otsaansa — "se on mennyt teille tänne. Se on juovuttava juoma, ja te olette liiaksi maistellut sen kuohuja. Mutta juokaa malja pohjaan ja sanokaa sitten, että juoma on hyvä! Ei, Jumala varjelkoon!" hän huudahti intohimoisesti. "Onhan hyvääkin rakkautta olemassa, puhdasta ja kirkasta. Sellainen pitäisi teidän saada osaksemme, ei naamioitua valerakkautta."
Frona oli tapansa — heidän yhteisen tapansa — mukaan tarttunut Lucilea käsivarteen ja ottanut hänen kätensä omaansa. "Minä tunnen, että te olette väärässä, mutta en osaa vastata teille. Osaisin, mutta kuinka uskaltaisin? Minulla olisi vain ajatuksia teidän tosiasioitanne vastaan. Minä, joka olen kokenut niin vähän, en voi saada teitä vakuutetuksi, jolla on rikas elämä takananne."
"'Sen, joka ei tyydy yhteen elämään, on kestettävä usean elämän kuolema.'"
Lucile puki näihin tuskan sanoihin oman tuskansa, ja Frona, joka ymmärsi hänet, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja nyyhkytti hänen rinnallaan. Lucilenkin katkera ilme katosi hetkeksi, ja hän painoi salaa kevyen, äidillisen suudelman Fronan hiuksille. Mutta pian kulmat taas rypistyivät, huulet saivat kovan ilmeen, ja hän työnsi tytön luotaan.
"Tehän aiotte mennä naimisiin Gregory St. Vincentin kanssa?"
Frona säpsähti. Heidän kihlauksestaan oli vasta kaksi viikkoa kulunut, eivätkä he olleet siitä kenellekään kertoneet. "Kuinka te sen tiedätte?"
"Te olette vastannut." Lucile tarkkasi Fronan avomielisiä kasvoja, jotka niin peittelemättä ilmaisivat kaiken, ja tunsi samaa kuin taitava miekkailija taistellessaan vast'alkajan kanssa, jonka käsi vielä on epävarma ja joka alituisesti antautuu vaaraan. "Kuinkako minä tiedän?" Hän nauroi katkerasti. "Kun mies äkkiä jättää naisen sylin, viimeiset suudelmat ja viimeiset valheet vielä huulillaan —"
"Ja —"
"Ja unohtaa palata tuohon syliin."