Jäältä kuului kumeaa pauhinaa, joka muistutti kaukaista ukonjyrinää. Frona hypähti seisoalleen. "Gregory, eivät suinkaan jäät ole lähdössä?"
"Ei, ei, olen varma siitä. Kas, nyt se on ohi." Ääni, joka oli alkanut ylempää, oli painunut virtaa alas ja heikennyt kuulumattomiin.
"Mutta nyt taas!"
Pauhina alkoi uudelleen entistä kumeampana ja uhkaavampana ja sai rastaat ja oravat vaikenemaan. Juuri heidän kohdaltaan kuuluessaan se muistutti loitolla kulkevan junan jyrinää. Kolmannella kerralla jylinä kesti kauemmin ja oli vieläkin raivokkaampi, alkoi ylhäältäpäin ja heikkeni kuten edellisilläkin kerroilla.
"Voi, miksi he eivät pidä kiirettä!"
Nuo kaksi pilkkua olivat pysähtyneet nähtävästi keskustellakseen. Frona katsoi tarkkaavasti kiikarillaan joelle päin. Vaikka edellisten lisäksi oli kuulunut vieläkin yksi jyrähdys, ei hän voinut huomata jään mitenkään vavahtelevan. Se lepäsi rauhallisena, liikkumatta. Rastaat alkoivat uudestaan laulaa, ja oravat raksuttelivat iloisesti.
"Älä pelkää, Frona." St. Vincent kietoi suojelevasti käsivartensa hänen ympärilleen. "Jos vaara on tarjona, niin he tietävät sen paremmin kuin me ja ottavat ajasta vaarin."
"Minä en koskaan ole nähnyt jäitten lähtevän suuresta joesta", tunnusti Frona ja alistui rauhallisesti odottamaan.
Tuon tuostakin pauhina kuului uudestaan ja meni taas menojaan, mutta muuten jäät eivät osoittaneet minkäänlaisia repeämisen oireita, ja vähitellen nuo kaksi miestä useita kertoja vajottuaan pääsivät rantaan. Vesi valui heistä virtoinaan, ja he värisivät kylmästä rantatörmää noustessaan.
"Viimeinkin!" Frona otti isänsä molemmat kädet omiinsa. "Minä luulin, ettette milloinkaan palaisi."