VIIDESKOLMATTA LUKU.
Bijou' toi kauniisti ilmoille kaiken siroimman ja hienoimman, mitä oli piillyt sen rakentajan sielussa. Se oli kevyt ja hauras kuin munankuori, ja sen vajaan puolen tuuman paksuiset laidat eivät olisi voineet kestää edes miehen pään suuruisen jäämöhkäleen sysäystä. Ja vaikka nyt olikin avovettä, ei kulku silti kuitenkaan ollut esteetön sillä joessa uiskenteli joka suunnalla viljalti rantamuureista irtautuneita jäälohkareita. Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin Fronan taitava melankäyttö hankki hänelle Corlissin täyden luottamuksen.
Heillä oli edessään ja ympärillään suurenmoinen näky: joki, jonka tummaa aallokkoa kristallimuurit reunustivat; niiden takana vihreät metsät, jotka kurottautuivat kesätaivaalla leijailevia pilvenhattaroita kohti, ja kaiken yllä tulinen aurinko, Joka levitti lämpöään kuin roihuva valkea. Suurenmoinen näky, mutta jostakin syystä Corliss tuli ajatelleeksi äitiään ja hänen ikuista teetään, pehmeitä mattoja, sievisteleviä palvelijattaria ja avaroissa ikkunoissa viserteleviä kanarialintuja, ja hän tuumi itsekseen, olisiko äiti voinut ymmärtää hänen nykyistä minäänsä. Ja kun hän ajatteli takanaan istuvaa naista, tunsi hänen melansa nousevan ja laskevan, nousevan ja laskevan niin hänen äitinsä naistuttavat taas tulivat hänen mieleensä Ja kulkivat yksitellen, pitkänä jonona, hänen ohitseen, ja he olivat hänen mielestään kuin kalpeita hämäränhaamuja, sen suvun irvikuvia, joka oli täyttänyt ja yhä tulisi täyttämään maan.
Kanootti hipaisi ajelehtivaa jääkappaletta, lensi nuolena kahden muun lohkareen lomitse ja pääsi ohi juuri vähäistä ennen kuin niiden välinen aukko sulkeutui. Tommy voihki surkeasti.
"Hyvin tehty", sanoi Corliss rohkaisevasti.
"Hurjapäinen naisihminen! Eikö hän nyt olisi voinut odottaa", murahti skotlantilainen partaansa.
Frona kuuli hänen sanansa ja naurahti uhkamielisesti. Corliss heitti häneen silmäyksen olkansa takaa, ja hymyilevä katse, jonka hän sai vastaukseksi, oli lumoava. Fronan kevyt päähine oli valahtanut taapäin, ja tuulessa liehuvat kiharat välkkyivät päivänpaisteessa ja ympäröivät kasvot sädekehällä, joka Vancelle muistutti aurinkoista aamua Dyen tiellä.
"Minun tekisi mieli laulaa, ellei se hengästyttäisi liikaa.
Esimerkiksi 'Miekkalaulu' tai 'Ankkurilaulu'."
"Tai 'Laulujen laulu'", vastasi Corliss. "Illansuussa hän luokseni saapui", hän hyräili merkitsevästi.
Frona pisti äkkiä melansa veteen vastakkaiselle puolelle venettä väistääkseen suurta, teräväsärmäistä lohkaretta eikä ollut kuulevinaankaan. "Minä voisin jatkaa tätä matkaa vaikka ikuisesti."