"Niin minäkin", vakuutti Corliss lämpimästi.
Mutta Frona ei ollut mitään ymmärtävinään ja jatkoi: "Tiedättekö,
Vance, minä olen niin iloinen siitä, että me olemme ystäviä."
"Minun syyni ei ole, ettemme ole muuta."
"Te ette pysy tahdissa, hyvä herra", nuhteli Frona ja Corliss ryhtyi vaieten ponnistelemaan eteenpäin.
Kanootti suuntasi kulkunsa virtaa vastaan neljänkymmenenviiden asteen kulmassa ja eteni kohtisuoraan rannasta. Näin he olivat laskeneet pääsevänsä länsirannalle juuri vastapäätä lähtökohtaansa, ja sieltä heillä oli aikomus ponnistella vastavirtaa tyvenemmässä rantavedessä. Mutta mailin verran särmikkäitä kalliorantoja ja sata yardia äkkijyrkkää, virrasta kohoavaa jäätikköäyrästä olisi tällöin vielä erottamassa heitä miehestä, joka odotti heidän apuaan.
"Huoahtakaammepa nyt hetkinen", ehdotti Corliss heidän päästyään kurimukseen, jossa akanvirta kuljetti kanoottia pitkin korkean rantamuurin laitaa.
"Kuka voisi uskoa, että olemme toukokuun puolivälissä?" Frona katsahti hataraa jääseinämää. "Tuntuuko se teistä todelliselta, Vance?" Tämä pudisti päätään.
"Ei minustakaan. Minä tiedän, että minun, Frona Welsen ruumiillinen minäni on tässä kanootissa ja meloo henkensä edestä yhdessä kahden miehen kanssa armon vuonna kahdeksantoistasataayhdeksänkymmentäkahdeksan Alaskassa Yukon-joella; tämä on vettä, tuo jäätä. Käsivarteni ovat uupuneet, sydämeni sykkii hiukan kohtuullista kiivaammin, ja minä hikoilen — mutta kuitenkin kaikki on kuin unta. Kuvitelkaahan! Vuosi sitten minä olin Pariisissa!" Hän hengähti syvään ja katsahti joen yli kaukaiseen rantaan päin, missä Jakob Welsen teltta loisti metsän syvää vihreyttä vastaan kuin lumivalkea nenäliina. "Minä en usko, että sellaista paikkaa on olemassakaan", lisäsi hän. "Ei ole mitään Pariisia!"
"Ja minä olin kaksitoista kuukautta takaperin Lontoossa", sanoi Corliss mietteissään. "Mutta minä olen tullut uudeksi ihmiseksi senjälkeen. Lontoo? Nyt ei ole Lontoota. Se on mahdotonta. Kuinka maailmassa voisi olla niin paljon ihmisiä? Tämä on maailma, ja me tiedämme, että siinä on hyvin vähän ihmisiä, muuten ei voisi olla niin paljon jäätä ja vettä ja taivasta. Minä tiedän, että tämä Tommy mielellään ajattelee erästä paikkaa, jota hän nimittää Torontoksi. Hän erehtyy. Se on olemassa vain hänen mielessään — muistona jostakin varhaisemmasta elämästä. Sitä hän ei tietysti usko, ja se on aivan luonnollista, sillä hän ei ole filosofi eikä rasita —"
"Pysyttekö vaiti siinä?" sähisi Tommy. "Te lörpöttelette meidät kadotukseen."