Elämä on lyhyt pohjan perillä, ja ennustuksesta on usein vain lyhyt matka toteutumiseen. Varoittava suhahdus kävi huokauksen tavoin läpi ilman, ja sateenkaarenhohtoinen muuri heidän edessään horjui. Kaikki kolme airoa painuivat ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta veteen, ja kanootti hypähti kauemmaksi rannasta. Toinen jäälohkare toisensa jälkeen, yhteensä tuhansia tonneja, romahti kimaltaen alas ja murskautui heidän takanaan. Vesi työntyi niiden tieltä ulospäin, kuohui ja kiehui raivoisana aallokkona, ja kanootti, joka hyppelehti hurjasti laineilla, sukelsi jyrkän aallonharjan lävitse ja painui vettä puolillaan takaisin aallonpohjaan.
"Enkö minä sitä sanonut teille, senkin lörpöttelijät!"
"Istukaa hiljaa ja ammentakaa vettä", sanoi Corliss ankaralla äänellä. "Muuten te pian ette saa sanoa meille mitään."
Hän pudisti päätään Fronalle, ja tämä iski silmää vastaukseksi. Sitten he molemmat nauroivat salaa, niinkuin lapset, jotka onnellisesti ovat päässeet pahasta pälkähästä.
Kanootti hiipi varovaisesti äkkijyrkkien, ulkonevien jäätiköitten varjossa ja soljui äänettömästi viimeistä akanvirtaa ylöspäin. Siinä kohosi virrasta muuan jyrkkä kieleke — paljas, vuosisatojen kuluttama ja uurtama kalliohirviö. Se näytti vihaavan virtaa, joka sitä lakkaamatta kalvoi, vihaavan sadetta, joka veisti sen karkeaan pintaan muodottomia vakoja, vihaavan aurinkoa, joka ei tahtonut hedelmöittää sitä, niin että vihreä, versova elämä olisi peittänyt sen rumuuden. Virta pieksi sitä kaikin voimin, teki raivoisia hyökkäysyrityksiä sitä vastaan ja vetäytyi jälleen keskelle uomaansa. Kallion juurella kuohui kiivas aallokko, ja sen halkeamissa ja veden uurtamissa koloissa oli näkymätön taistelu käynnissä.
"Nyt! Soutakaa niin paljon kuin jaksatte!"
Tämä oli viimeinen käsky, jonka Corliss saattoi antaa, sillä kohinassa, johon he nyt olivat joutuneet, miehen ääni hukkui kuin sirkan soitto maanjäristyksen pauhuihin. Kanootti lensi eteenpäin ja hypähti äkkiä tyvenestä akanvirrasta kuohuihin. Airot ponnistelivat tahdissa: ylös, alas, ylös, alas. Vesi loiskui ja kiskoi ja painoi venettä joka suuntaan yht'aikaa, ja hauras alus, joka ei voinut totella kaikkia sen oikkuja, vapisi ja värisi pelosta uskaltaessaan tehdä vastarintaa. Se kääntelehti hermostuneesti oikealle ja vasemmalle, mutta Frona hoiti peräsintä rautakourin. Yardin matkan päässä kallionhalkeama irvisteli heitä vastaan. Kanootti hypähti ja syöksyi eteenpäin, mutta vesi soljui sen alta, eikä se päässyt paikaltaan. Vuoroon he ajautuivat ulos aukosta, vuoroon pääsivät tunkeutumaan sisään, puolen yardia eteenpäin ja taas takaisin, ja kallioportti näytti pilkkaavan heidän ponnistuksiaan.
Viisi minuuttia, joista jokainen oli pitkä kuin ikuisuus, kului, ennenkuin he viimein pääsivät halkeaman ohi. Vielä viisi minuuttia, ja se oli sata jalkaa heidän takanaan. Alas, ylös, alas, ylös, kunnes taivas ja maa ja joki himmenivät olemattomiin ja tietoisuuteen jäi vain kapea juova — vaahtojuova, jota toisaalta rajoitti ilkkuva kallioseinä, toisaalta vihaisesti myllertävä vesi. Tämä kapea juova oli kaikki, mitä oli olemassa. Jossakin alhaalla oli olevaisen alku ja jossakin ylhäällä, pauhun ja kuohujen yläpuolella, kaiken loppu, ja sitä kohti he nyt ponnistelivat.
Frona piti yhä peräsintä raudanlujin kourin. He eivät luopuneet siitä, minkä kerran saavuttivat, vaan taistelivat saadakseen haltuunsa yhä enemmän, tuuman tuumalta, alas, ylös, alas, ylös, ja kaikki olisi ollut hyvin, ellei Tommyn rohkeus olisi horjunut. Jäälautta, jonka pyörre oli painanut veden alle, sukelsi poreillen pinnalle hänen aironsa alta, keikahti teräväsärmäisen kärkensä ympäri ja vaipui uudestaan syvyyteen. Ja Tommy oli näkevinään itsensä tuon jäälohkareen tavoin hukkuvana, liehuvin hiuksin ja haparoiden käsillään painuvan veden alle jalat edellä, alemma ja alemma. Hän tuijotti silmät selällään onnetonta ennusmerkkiä, ja hänen aironsa pysähtyi kesken vetoa. Samassa silmänräpäyksessä halkeama taas irvisteli heille vastaan, ja he liukuivat jälleen hiljalleen vastavirrassa äskeisten kallioitten alapuolella.
Frona makasi pää taapäin heitettynä ja nyyhkytti auringossa, Corliss läähätti keskituhdolla hukkaanmenneestä voimainponnistuksesta, ja skotlantilainen istui keulassa pää polviin painettuna huohottaen ja murtuneena. Kanootti oli hiljaa ajautunut jääseinämän reunalle ja pysähtynyt siihen lepäämään. Sateenkaarimuuri kohosi kuin satujen linna, auringonsäteet heijastuivat sen lukemattomiin kuvastinpintoihin ja verhosivat sen timanttivaippaan. Hopeaiset purot solisivat sen kristalliseiniä pitkin, ja sen läpinäkyvä kirkkaus tuntui paljastavan elämän ja kuoleman ja ihmisen pyrkimyksen salaisuudet, vetävän hunnun toisensa jälkeen syrjään ja tuovan silmäin eteen himmeän sinihohtoisia kaukonäkyjä, unikuvia, jotka tarjosivat syvällä suuressa, vilpoisessa helmassaan ikuista lepoa, ikuista lepoa ja rauhaa.