Muurin sirotekoinen harja, joka kohosi parikymmentä jalkaa heidän päittensä yläpuolelle, huojui hiljaa edestakaisin aivan kuin vehnäpelto vienon kesätuulen tuudittamana. Mutta Corliss katsoi sitä välittämättä vaarasta. Hän ei toivonut muuta kuin saada maata siinä suuren arvoituksen kynnyksellä, vaan maata ja juoda ilmaa täysin siemauksin eikä mitään muuta! Dervishi, joka on lakkaamatta pyörimistään pyörinyt, kunnes kaikki on mustennut hänen silmissään, voi käsittää kaikkeuden sisimmän olemuksen ja todistaa, että jumaluus on jakamaton. Samoin se, joka on taukoamatta melonut ja melonut airollaan, voi pudisteleida vapaaksi rajoituksistaan ja kohottautua ajan ja paikan yläpuolelle. Niin oli nyt Corlissin laita.
Mutta vähitellen hänen verensä lakkasi virtaamasta niin rajusti, ilma ei enää tuntunut yhtä sulotuoksuiselta, ja painostava todellisuus palasi jälleen hänen tietoisuuteensa.
"Meidän täytyy suoriutua tästä", hän sanoi. Hänen äänensä oli kuin miehen, jonka kurkun pitkällinen juopottelu on käheästi kärventänyt. Hän pelästyi sitä itsekin, mutta nosti vapisevin käsin melansa ja työnsi kanootin irti jäämuurista.
"Niin, lähtekäämme kaikin mokomin liikkeelle", sanoi Frona matalalla äänellä, joka tuntui tulevan jostakin hyvin kaukaa.
Tommy kohotti päätään ja katsahti ylös. "Kai meidän nyt on paras jättää koko homma sikseen?"
"Käykää käsiksi airoihin!"
"Aiotteko sitten koettaa uudestaan?"
"Käsiksi airoihin!" toisti Corliss.
"Niin kauan kuin sydän kestää, Tommy", lisäsi Frona.
Taas he kamppailivat saman kamppailun, ja koko maailma katosi, paitsi tuota kuohujuovaa, kohisevaa vettä ja ilkkuvaa aukkoa kallioitten välissä. Mutta he pääsivät tuuma tuumalta sen ohi, ja leveä joenmutka heidän edessään lausui heidät tervetulleiksi. Vain leppymättömän vihainen kalliokärki, jonka juurella vesi yhtä leppymättömästi kohisi, erotti heidät siitä. Mutta juuri sen kohdalla kanootti taas alkoi hypellä ja vavahdella, virta soljui sen alta eivätkä he päässeet paikaltaan. Alas, ylös, alas, ylös liikkuivat airot, kunnes lopulta tuo kapea juovakin himmeni ja häipyi, ja koko kamppailu tuli merkityksettömäksi. Heidän sydämensä sykkivät työn tahdissa, he tulivat ikäänkuin ajan suuriksi heilureiksi. Ja heidän takanaan ja edessään välkkyivät ikuisuudet, ja ikuisuuksien välillä he liikuttelivat airojaan hurjasti, koneellisesti: alas, ylös. He eivät enää olleet ihmisiä, vaan koneita. He pääsivät niin pitkälle, että heidän aironsa koskettivat vihaista kalliota, mutta eivät sitä tietäneet, liukuivat takaisin sattumalta onnistuen väistämään uiskentelevia jäälauttoja, mutta eivät nähneet niitä. Eivät he myöskään tunteneet, kun aallot löivät venettä ja vilpoisa vaahto roiskui heidän kasvoihinsa.