"Enkä tahdo kuolla", keskeytti Tommy rajusti.
"Mutta jokaiselle tulee hetki, jolloin hänen täytyy kuolla, hetki, jolloin ei voi muuta kuin kuolla. Ehkäpä tämä on sellainen."
Tommy liukui varovaisesti välkkyvän kielekkeen yli ja hypähti leveälle jäälautalle. "Se oli hyvin sanottu", sanoi hän irvistäen, "mutta ettekö te luule, että minä osaan itse arvostella ne asiat omasta puolestani. Miksi minä en saisi ajatella niinkuin minä tahdon?"
"Siksi, että te ette ajattele niinkuin teidän pitää. Voimakkaat ihmiset ovat kaikkina aikoina hallinneet sellaisia kuin te olette. He ovat opettaneet teidän kaltaisillenne, milloin ja miten heidän tulee kuolla, johtaneet heitä kuolemaan, ruoskineet heitä kuolemaan."
"Te osaatte sanoa sen niin kauniisti", sanoi Tommy "Ja niin taitavasti. Eikä minun taida kannattaa valittaa, kun te kuvailette sitä niin hienosti."
"Te olette todella taitava", nauroi Corliss, kun Tommy oli jatkanut matkaa alas rotkoon ja kadonnut näkyvistä. "Mutta kyllä se itsepäinen lurjus tulee väittelemään vielä matkalla ikuiseen tuomioon."
"Missä te olette oppinut soutamaan?" kysyi Frona.
"Yliopistossa — urheiluna", vastasi Corliss lyhyesti. "Mutta katsokaa! Eikö tämä ole ihanaa?" Vesi oli sulaessaan muodostanut lätäkön rotkon pohjaan. Frona ojentautui pitkäkseen maahan ja painoi kuumat huulensa sen raikkaaseen veteen. Hänen siinä maatessaan hänen mokkasiiniensa pohjat — tai oikeammin jalkapohjansa, sillä mokkasiinit ja sukat olivat repaleina, — tulivat näkyviin. Ne olivat hyvin valkoiset, mutta jää oli monesta kohden leikannut ne verille.
"Niin sievät ja kauniit ja pehmeät", mutisi Tommy. "Ei luulisi, että ne voisivat johtaa vahvaa miestä kadotukseen."
"Kun te noin napisette, niin kuljette sitä kohti aika kyytiä", vastasi Corliss vihaisesti.