Frona ja Corliss kulkivat edelleen kantaen kanoottia välillään.
"Persialaiset ruoskivat orjiaan saadakseen heidät taisteluun", sanoi Frona katsoen taakseen. "Minä en koskaan ennen ymmärtänyt sitä. Eikö teidän olisi paras palata häntä noutamaan?"
Corliss teki sen ja pakotti murisevan apulaisensa kulkemaan edellä. Kanootti ei oikeastaan painanut paljoakaan, mutta jyrkissä nousuissa ja äkkikäännöksissä heillä kuitenkin oli siitä täysi työ. Aurinko heloitti täydeltä terältä. Sen kirkkaus rasitti heidän silmiään, hiki tihkui joka huokosesta, ja he olivat aivan hengästyksissään.
"Voi, Vance, tiedättekö — —"
"Mitä?" Hän pyyhkäisi hien otsaltaan ja heilautti kättään.
"Toivoisin, että olisin syönyt enemmän aamiaiseksi."
Corliss murahti myötätuntoisesti. He olivat tulleet harjanteen keskikohdalle ja saattoivat nähdä joen ja sen toisella puolen aivan selvästi miehen ja hänen hätämerkkinsä. Alempana näkyi kodikas, vihannuuden verhoama Tienhaara. He katsahtivat Yukonin leveää mutkaa, joka hymyili veltosti, ikäänkuin se ei minä hetkenä hyvänsä olisi ollut valmis vuodattamaan kidastaan kuolemaa ja hävitystä. Heidän jalkainsa alla jää laskeutui loivasti ja muodostui pienoisrotkon, joka jäi syvään varjoon.
"Astukaahan eteenpäin, Tommy", pyysi Frona. "Me olemme puolitiessä, ja tuolla on vettä."
"Vettäkö te ajattelette viedessänne ihmisraukkaa kuolemaan", sähisi
Tommy.
"Minä pelkään, että te olette tehnyt jonkin hyvin suuren synnin, Tommy", sanoi Frona pudistaen moittivasti päätään, "muuten ette niin pahasti pelkäisi kuolemaa." Hän huoahti ja nosti kanoottia omalta puoleltaan. "No niin, onhan se luonnollistakin. Te ette osaa kuolla —"