Pohjoismaalainen nyökäytti päätään ja laski kätensä alas.
"Odottakaahan hetkinen, hyvät herrat!" Frona lähestyi pitkin käytävää, joka sulkeutui hänen jälkeensä.
St. Vincent karkasi pystyyn ja ojensi käsivartensa häntä kohti.
"Frona!" huusi hän. "Voi Frona, minä olen syytön!"
Tämä odottamaton huudahdus oli Fronalle kuin isku vasten kasvoja, ja hetken ajan kaikki nuo häntä ympäröivät valkoiset kasvot, joista hehkuvat silmät kiiluivat, pyörivät himmeässä valossa hänen silmissään. Syytön mihin? hän ajatteli, ja katsoessaan St. Vincentiin, joka yhä seisoi käsivarsi ojennettuna, hän tunsi jotain vastenmielisyyden tapaista. Syytön mihin? St. Vincentin olisi pitänyt voida hillitä itsensä. Hänen olisi pitänyt odottaa, kunnes häntä oli syytetty. Eihän Frona tiennyt, että häntä oli syytetty mistään.
"Vangin ystävä, arvelen", sanoi nuijamies arvokkaan näköisenä.
"Tuokaahan, joku sieltä, tuoli tänne peremmälle."
"Odottakaahan —" Frona astui horjuvin askelin pöydän luo ja nojasi kädellään siihen. "Minä en ymmärrä. En tiedä mitään kaikesta tästä." Mutta samalla hän sattui katsahtamaan jalkoihinsa, jotka olivat käärityt likaisiin rääsyihin, ja hän muisti, että hameensa oli lyhyt ja repaleinen, että käsivartensa pilkisti esiin hihan repeämästä ja että hiuksensa olivat hajallaan. Hänen toinen poskensa ja toinen puoli kaulaa tuntuivat jonkin omituisen aineen peittämiltä. Hän hipaisi niitä kädellään, ja kuivunutta savea rapisi lattialle.
"Ei mitään", sanoi mies melkein ystävällisesti. "Istukaa! Me olemme siis samassa asemassa. Me emme myöskään ymmärrä. Mutta luottakaa minuun, kyllä me pääsemme siitä selville. Istukaahan nyt!"
Frona nosti kätensä. "Odottakaa — —"
"Istukaa", jylisi miehen ääni. "Oikeuden istuntoa ei saa häiritä."
Tyytymätöntä sorinaa kuului joukosta, ja mies löi pöytään saadakseen sen hiljenemään. Mutta Frona seisoi päättäväisenä paikallaan.