Syyttäjät olivat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että St. Vincentin kädet olivat veren tahraamat. Mutta jos he nyt tällä hetkellä suvaitsisivat tutkia mr La Flitchen mokkasiineja, niin he huomaisivat, että nekin olivat veressä. Tämä ei silti todistanut, että mr La Flitche oli syypää verenvuodatukseen.
Mr Brown oli viitannut siihen, että syytetty ei ollut saanut mitään vammoja hurjassa ottelussa. Syytetyn puolustaja saattoi olla tästä huomautuksesta kiitollinen. John Borgin ruumista oli ilmeisesti pahoinpidelty. Hän oli kookkaampi, voimakkaampi, painavampi mies kuin St. Vincent. Jos siis St. Vincent, kuten he syyttivät, oli tehnyt murhan ja niin muodoin ollut John Borgin kanssa niin kiivaassa käsikähmässä, että tämä siitä oli saanut naarmuja ja mustelmia ruumiiseensa, niin kuinka hän oli voinut itse suoriutua loukkaantumatta? Tätä seikkaa heidän kannatti harkita.
Toinen huomiota ansaitseva seikka oli, että syytetty juoksi tietä alaspäin. Jos hän olisi tehnyt murhan, olisi ollut aivan käsittämätöntä, että hän pukeutumatta ja valmistautumatta pakoon olisi juossut muihin asuntoihin päin. Toisaalta oli hyvin helposti käsitettävissä, että hän oli lähtenyt ajamaan takaa murhamiehiä ja pimeässä — uupunut, hengästynyt ja varmastikin melko lailla kiihoittunut kun oli — juossut sokeasti tietä alas.
Fronan lausunto oli johdonmukainen ja yhtenäinen ja puhuttuaan loppuun hän sai kättentaputuksia palkakseen. Mutta hän oli pahoillaan ja loukkaantunut, sillä hän tiesi, että he eivät osoittaneet hänelle suosiota sen vuoksi, että olisivat olleet yhtä mieltä hänen kanssaan, vaan sen vuoksi, että hän oli nainen.
Bill Brownilla oli nopea käsityskyky ja tarkka korva, ja hän osasi käyttää tarjoutuvia asianhaaroja hyväkseen ja taidokkaasti kääntää epäedullisetkin edullisiksi. Tässä hänen synnynnäinen kekseliäisyytensä ja puhelahjansa olivat hänelle suureksi avuksi. Kun hän oli puheessaan kotvasen käsitellyt noita kahta salaperäistä, naamioitua miestä, oli hän saanut heidät haihtumaan kuin sadun sumuolennot — juuri näitä sanoja hän mielellään käytti heistä.
He eivät olleet voineet poistua saaresta kolme tai neljä tuntia ennen jäänlähtöä. Syytetty ei ollut koettanut sotkea juttuun ketään saarelaisista, koska nämä kaikki häntä itseään lukuunottamatta kykenivät näyttämään toteen, että olivat olleet toisaalla murhan tapahtuessa. Oli kyllä mahdollista, että syytetty oli kiihoittunut juostessaan tiellä suoraan La Flitchen ja Ruotsin Johnin syliin, mutta olisi toki luullut, että hän Siperiassa olisi tottunut järkyttävämpiin kokemuksiin. Mutta se ei merkinnyt niin paljoa; kieltämätöntä oli sen sijaan, että hän oli ollut hysteerisessä kiihoitustilassa ja että murhamies sellaisissa oloissa ei tiedä, mitä hän tekee ja minne suuntaa kulkunsa. Sellaista oli ennenkin nähty. Moni rikoksentekijä oli juossut suin päin rangaistustaan kohti.
Käsitellessään Borgin, Bellan ja St. Vincentin suhdetta hän taitavasti vetosi kuulijainsa vaistoihin ja ennakkoluuloihin, heitti järkisyyt hetkeksi syrjään ja turvautui typeriin, alhaisiin mauttomuuksiin, joiden tiesi heihin vaikuttavan. Hän myönsi, että välilliset todistukset eivät koskaan olleet ehdottomasti sitovia. Mutta niitä ei tässä tarvittukaan. Olihan heillä niiden lisäksi todistus, jonka sitovuutta ei ollut syytä epäillä.
"Ja lopuksi", hän sanoi, "me emme pääse Bellan viimeisistä sanoista. Kukaan meistä ei ollut silminnäkijänä. Me olemme haparoineet pimeässä ja koettaneet pikkuseikkojen varassa päästä totuuden perille. Mutta, hyvät herrat" — hän pysähtyi ja tarkkasi kuulijainsa kasvonilmeitä — "Bella tiesi totuuden. Hänen todistuksensa ei ole välillinen. Henkitoreissaan, sydänverensä vuotaessa ja katse kangistuneena hän puhui totta. Pimeän yön häntä lähestyessä ja kuolonkorahdukset kurkussaan hän heikoin voimin kohottautui ja ojensi vapisevan sormensa syytettyä kohti, näin, ja sanoi: 'Hän, hän, hän! St. Vincha, hän sen teki!'"
Bill Brownin sormi osoitti yhä vielä St. Vincentiä, kun tämä vaivalloisesti nousi seisomaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuluneilta ja harmailta, ja hän katsoi ympärilleen saamatta sanaakaan suustaan. "Raukka, raukka", kuiskailtiin kaikkialta ja niin äänekkäästi, että hän hyvin saattoi kuulla. Hän kostutti huuliaan kerran toisensa jälkeen ja ponnisteli saadakseen äänensä kuuluville. "Kaikki on niinkuin olen sanonut", onnistui hänen lopulta saada huuliltaan. "Minä olen syytön, kautta Jumalan, minä olen syytön!" Hän tuijotti tylsästi Ruotsin Johniin odottaen, että ajatus alkaisi toimia. "Minä — minä en tehnyt sitä — minä olen syytön — minä — syytön."
Hän näytti vajonneen syvään mietiskelyyn, johon Ruotsin John tuntui antaneen hänelle aiheen. Frona tarttui hänen käteensä ja veti hänet hiljaa jälleen istumaan. Joku joukosta vaati salaäänestystä.