Frona ajatteli tilaisuutta, jonka St. Vincent oli laiminlyönyt, mutta ei sanonut mitään.
"Voi Frona, Frona!" Hän nyyhkytti ja painoi päänsä hänen syliinsä.
"Koeta nyt ainakin olla mies. Muuta et enää voi."
"Tulkaahan nyt!" käski Tim Dugan. "En tahtoisi häiritä teitä, miss, mutta me olemme saaneet tehtäväksemme saattaa hänet määräpaikkaan. Käykää käsiksi häneen, pojat! Ottakaa te jaloista kiinni, Blackey, ja sinä myös, Johnson."
St Vincentin ruumis kävi taas jäykäksi, järjen pilkahdus katosi hänen katseestaan, ja hänen sormensa puristivat suonenvedontapaisesti Fronan kättä. Tämä katsoi rukoilevasti miehiin, ja nämä olivat kahden vaiheella, mitä tehdä.
"Jättäkää minut hetkeksi kahdenkesken hänen kanssaan", pyysi Frona.
"Vain hetkeksi."
"Ei hän sitä ansaitse", murisi Dugan halveksivasti miesten vetäydyttyä syrjään. "Katsokaahan nyt tuota!"
"Synti ja häpeä!" huudahti Blackey katsoen salaa sivullepäin ja nähden Fronan kuiskaavan jotain St. Vincentin korvaan ja kädellään hyväilevän hänen hiuksiaan.
He eivät kuulleet hänen sanojaan, mutta hän sai miehen nousemaan pystyyn ja talutti häntä eteenpäin. St. Vincent kulki kuin puolikuollut, ja tullessaan raittiiseen ilmaan hän tuijotti ihmeissään Yukonin mutaisia aaltoja. Joukko oli pysähtynyt rannalle männyn juurelle. Muuan poika, joka oli kiertänyt köyden oksan ympäri, oli juuri lopettanut työnsä ja luisui runkoa myöten maahan. Hän vilkaisi kouriinsa ja puhalsi niihin, ja joukko alkoi nauraa. Pari susikoiraa murahteli toisilleen karvat pörröllään vähän matkan päässä ja näyttäen hampaitaan. Miehet usuttivat niitä toistensa kimppuun. Ne tappelivat vimmatusti, mutta potkittiin syrjään St. Vincentin tieltä.
Corliss nousi rantatörmälle Fronan luo. "Miten on?" hän kuiskasi.
"Onko kaikki mennyttä?"